Itsemurha

[Peregrina]

Te, jotka äänestitte "elämä jatkuisi epämiellyttävässä kuolemanjälkeisessä tilassa" : perustuuko uskonloikkanne toisen käden tietoon vai onko teillä omakohtaisia, esim. kuolemanrajakokemuksia, jotka ovat vakuuttaneet teidät?
Minua suunnattomasti kiukuttaa ajatus, että kaikki kuvaukset itsemurhasta johtuvista tuskallisista seurauksista kuolemanjälkeisissä tiloissa olisivatkin vain jonkinlaista yhteisöjen itsesuojemekanismia ja uskomalla näitä kertomuksia sallisin itseltäni vietävän vapautuksen, tulisin huijatuksi elämään.

Olette ehkä avanneetkin asiaa, tällä hetkellä lukeminen vaan on kohtuu työlästä, enkä siksi jaksa haravoida ketjua läpi.

[Angolmois]

Te, jotka äänestitte "elämä jatkuisi epämiellyttävässä kuolemanjälkeisessä tilassa" : perustuuko uskonloikkanne toisen käden tietoon vai onko teillä omakohtaisia, esim. kuolemanrajakokemuksia, jotka ovat vakuuttaneet teidät?

Omakohtaisesti näkemykseni perustuu teoriatietoon sekä kokemuksiin itsemurhayrityksen jälkeen. Tämän lisäksi ajattelen nykyisin siten, että minun on pysyteltävä elossa velvollisuudesta muita - erityisesti lapsiani - kohtaan. Itsemurha on silti edelleen aika ajoin mielessä; ajatus itsensä poistamisesta tästä tuskallisesta olemassaolosta ja sen velvoitteista on välillä erittäin kiehtova, mutta en vain usko, että ulospääsyä tai "lohdullista lepoa" on viime kädessä olemassa tällä tavoin.

[Angolmois]

...kokemuksiin itsemurhayrityksen jälkeen.

Kokemus oli siis lyhykäisyydessään sellainen, että havahduin itsemurhayrityksen jälkeisenä päivänä unen rajamailta siihen, että "jotain todella hyvää tapahtui", ja ponnahdin ylös sängystä huudahtaen "onneksi en tappanut itseäni".

[Smaragd]

Te, jotka äänestitte "elämä jatkuisi epämiellyttävässä kuolemanjälkeisessä tilassa" : perustuuko uskonloikkanne toisen käden tietoon vai onko teillä omakohtaisia, esim. kuolemanrajakokemuksia, jotka ovat vakuuttaneet teidät?
Minua suunnattomasti kiukuttaa ajatus, että kaikki kuvaukset itsemurhasta johtuvista tuskallisista seurauksista kuolemanjälkeisissä tiloissa olisivatkin vain jonkinlaista yhteisöjen itsesuojemekanismia ja uskomalla näitä kertomuksia sallisin itseltäni vietävän vapautuksen, tulisin huijatuksi elämään.

Olette ehkä avanneetkin asiaa, tällä hetkellä lukeminen vaan on kohtuu työlästä, enkä siksi jaksa haravoida ketjua läpi.

Kuten mitä tahansa uskomuksia kohtaan, suhtaudun tähänkin vähemmän irralliseen tyyliin. Se miten spekuloiva suhtautuminen uskomuksiin kuriositeetteina tai puhtaan sosiaaliskulttuurillisina ilmiöinä eroaa omasta okkulttisesta tavastani on merkittävä. Molemmissa lienee jonkinlainen skeptinen pisara mukana, mutta siinä missä spekuloiva ei mene mielestäni riittävän lähelle kontaktiin uskomuksen kanssa niin okkulttinen näkökulmani menee, ottaa sen omakseen ja näkee mikä uskomuksen ilmaistussa muodossa on totta ja mikä ymmärtämättömyyden kuonaa. Voisin tiivistää asian jotenkin näin: kyse on hyvin laajassa merkityksessä käsitetyn luonnon tarkkailusta. Kaikki fyysiset, psykologiset, symboliset, runolliset, mytologiset, metafyysiset, filosofiset, hengelliset ja muut näkökulmat muodostavat kokonaisen kuvan, joka pyrkii ymmärtämään yhdellä silmällään kutakin tapahtumaa ja esim. uskomusta, johon se asettaa huomionsa. Ymmärrys on enemmän tai vähemmän puhdas riippuen katsojan okkulttisesta harjoituksen etenemisestä ja kuinka mikäkin hetki antaa myöten suurempien kokonaisuuksien kannalta. Tuosta syvän katseen polttopisteestä voidaan sitten yksittäisillä työkaluilla alkaa purkamaan sitä ilmaistaviin osiin, jotka ovat kompromisseja ja siten helposti aiheuttavat monenlaisia väärinymmärryksiä.
Eli kun puhutaan suolahipusta niin itse mielummin ymmärrän sen luontevana etäisyyden ottamisena, joka ei kuitenkaan vie niin etäälle että olisimme pelkän spekulaation ja skeptisen hengen varassa. Tasapaino kaikessa.

Jos sitten kohdistamme tämän katseen tähän aiheeseen, niin minulle lanka alkaa punoutumaan kokemuksistani väkivallan kanssa, kokemuksistani kuolemasta sen eri tasoilla. Kuinka todella eläminen on kokemukseni mukaan kykyä kuolla. Kuinka nämä kaksi voimaa - elämä ja kuolema - ovat erottamattomasti yhtä. Kuinka koen kuolleiden sukulaisteni olevan läsnä minussa, haasteissani, geeneissäni, persoonassani. Kuinka koen kuolleiden maanmiesteni olevan tuskallisesti läsnä kulttuurissamme, erityisesti heidän jotka ovat kuolleet väkivaltaisesti tai olleet itse väkivaltaisia. Näin itsenäisyyspäivän jälkeen tämä jälkimmäinen seikka lienee ollut monilla mielessä. Jos katsomme kaiken olemassa olevan tietoisuudeksi sen eri tasoilla, niin kaikki se väkivaltainen kuolema ja karma hönkii omanlaisenaan tietoisuutena omaa kärsivää todellisuuttaan tähän maailmaan. Se voi ilmetä konkreettisemmin nähdysti vaikkapa lähimmäisen surussa ja tuskassa, joka on jaettua. Tämä sama yhteys toimii ihan samalla tavalla elävien kesken (EDIT: samalla periaatteella, toki erilaisten väylien kautta). Jos vaikkapa kaksi toisille hyvin läheistä ihmistä rikkoo toisiaan vastaan tavalla tai toisella niin se heidän kantamansa epävoitokas tuskaa luova tietoisuus silloin ilmenee muuallakin kuin heissä itsessään ja usein siis peilautuu läheisen ihmisen tai useamman kautta.

[Nefastos]

Te, jotka äänestitte "elämä jatkuisi epämiellyttävässä kuolemanjälkeisessä tilassa" : perustuuko uskonloikkanne toisen käden tietoon vai onko teillä omakohtaisia, esim. kuolemanrajakokemuksia, jotka ovat vakuuttaneet teidät?

Omalla kohdallani ei ole kysymys kummastakaan näistä, eikä myöskään uskonloikasta.

Ylipäänsä kokemukseni olemisesta sinänsä poikkeaa hieman siitä, miten näitä asioita nykyaikana sanallistetaan. Miten asian oikein esittäisi? Toisessa keskustelussa mainitsin eilen "sermillä jaetun huoneen" kommunikaatiossani ihmisten kanssa. Ehkä samaa vertausta voisi käyttää tässä. Koen, että elämässä on sermi, jonka ulkoisella puolella voimme läpikäydä tällaisia keskusteluja. Kohdata ihmisinä. Kokea olevamme neliraajaisia olentoja joilla on syntymäpäivä ja harrasteita. Mutta koko tämä sermin tämänpuolinen elämä, vaikka siihen kuuluu paljon kaikenlaista hienoakin (ahdistuksesta puhumattakaan), ei ole koskaan ollut minulle erityisen todellinen tai todistava. Todellinen tai todistava, se elämä jota todella elän, on sermintakainen. "Sermi" on tässä tärkeä vertaus sikäli, että en todellakaan koe että välissä olisi seinää tai maailmojen rajaa, jotakin faktista syvää kuilua jonka yli hypätä. Hengen maailma on se todellisempi, koettavampi, kaikkien kokemusten tosiasiallinen sijainti; tämä kehollinen, erillisyyksiin jaettu maailmankokeminen puolestaan on jotakin, mitä joka päivä hämmästyn, & jään usein katsomaan kuin pässi uutta veräjää, kuten sananlasku kuuluu. En oikein koskaan ole tajunnut, miksi meidän on pantava niin hirveästi itsestämme johonkin niin keinotekoiseen & rajalliseen, voisi sanoa jopa alentavaan, kuin on tämä olemassaolo fyysisenä & ennen kaikkea alemman mielen rajoittamana ihmisenä.

Eli vaikka pohdin itsemurhaa varsin usein, se johtuu tuolloin vain ylikasvavasta tarpeesta päästä pois juuri nyt koetun kaltaisesta ahdingosta. Minun on täysin mahdoton kokea, että tämä tietoisuus, jonka en koe sijoittuvan kehoon tai aivoihin, voisi lakata näiden naurettavan heikkolaatuisten välikappaleidensa tuhoutuessa. Yritän kyllä lohduttaa itseäni sellaisella fantasialla, että niin voisi käydä, mutta se tuntuu samalta kuin ajatus, että taivaalta sataisi karkkia. Nämä ovat kuitenkin hyvin vaikeita kokemuksia perustella muille ihmisille, koska koettu, kuten sanotaan, "intuitio", on niin ehdottoman perustavanlaatuinen.

Sen sijaan esimerkiksi erilaiset kummittelukokemukset, joita olen kokenut niin osana omia nekromanttisia harjoituksiani kuin edesmenneistä tuttavista spontaanisti, eivät mielestäni todista mitään. Se että tietty energia elää edelleen niin hautausmailla kuin ihmisten astraalikokemuksissa, ei kerro juuri mitään mielen alkuperäisen asukkaan kohtalosta. Okkultistina pidän melko selvänä sitä että olennon eri osatekijät hajaantuvat erilleen kuoleman jälkeisissä tiloissa, niin että mieli voi sekä kummitella että jatkaa matkaansa. Nämä eivät ole minulle mitään ihmeitä, ihme on se nykyaikainen uskomus, että kaikki on tullut tyhjästä (miten?) ja katoaa tyhjään (ihana mutta mahdoton ajatus).

[Smaragd]

Sen sijaan esimerkiksi erilaiset kummittelukokemukset, joita olen kokenut niin osana omia nekromanttisia harjoituksiani kuin edesmenneistä tuttavista spontaanisti, eivät mielestäni todista mitään. Se että tietty energia elää edelleen niin hautausmailla kuin ihmisten astraalikokemuksissa, ei kerro juuri mitään mielen alkuperäisen asukkaan kohtalosta. Okkultistina pidän melko selvänä sitä että olennon eri osatekijät hajaantuvat erilleen kuoleman jälkeisissä tiloissa, niin että mieli voi sekä kummitella että jatkaa matkaansa.

Tosiaan, eiväthän ne sellaisenaan todista perimmäisen hengen kohtalosta. Tuohon omaan tahallisesti aukkoja jättävään tulkintaani täytyy tässä vaiheessa keskustelua lisätä että olennaisena näihin näkemyksiin kuuluu se magnetismi, jota voimme havaita elämässämme: kiinnittämällä huomiotamme esimerkiksi hyvin rajoittuneella tavalla lihallisiin tai muuten maallisiin asioihin, saatamme huomata joutuvamme käymään melkoisia puhdistus prosesseja tai helvettejä lävitse ennen kuin näemme taas kirkkaasti tai kokonaisvaltaisemmin todellisuutemme tai vaikka nuo maalliset aspektitkin. Ja koska elämä ja kuolema ovat minusta niin suoraan ja intiimisti yhdessä kulkevia, niin en ainakaan vielä näe miksi tämä magnetismin laki lakkaisi kuolemassa. Kyllä, silloin ihmisen eri ruumiit tuntuvat erkanevan omille tasoilleen ja kenties perimmäinen henki vetäytyy sinne omalle tasolleen perimmäiseen lepoon, mutta se itse vetäytymisen prosessi, väitän, on tuo kärsimys ja helvetti, mikä on myös sitä kärsimystä mitä me elävät jaamme menneisyyden kuolleiden ja kuolevien osasten kanssa. Kun tarkasti katsoo niin tässä raottuu se seikka miksi helvettien aikakäsitykset ovat mytologisesti venyvää sorttia; suurempi sekaannus ja karminen lasti ottaa kauemmin palaakseen, vaikka näennäisesti näyttäisi että ihmisen ruumiis ja henki erkani melkein yhtä nopeaa kuin jollain toisella hyvin erinlaisen henkisen elämän eläneellä. Tarkempaa katsoen ihmisten tekojen vaikutukset elävät paljon kauemmin kanssaihmisten ja jälkipolvien psyykkeessä ja muilla tasoilla.

Muistelen että Blavatsky tai muut ensimmäisen polven teosofit olisivat kirjoittaneet siitä kuinka henki pakenee melkeinpä heti omalle tasolleen ja jättävän karmiset kuorensa omalle tasolleen vaikuttamaan. En ole varma tulkitsisinko itse tämän yhdeksi eksoteeriseksi suuntaa antavaksi opetukseksi vai onko siinä jokin merkitys mitä en osaa tässä aukaista. Jos adepti jättään jälkeensä vain "lahjan" - näkymättömän ruumiinsa, jonka kautta henki yhä toimii, niin mikä yhteys hengen ja palavien kuorien välille jää?

[Nefastos]

Esitin science fiction -vastaukseni keskustelun spin offina: Kuolemanjälkeiset tilat ja disintegraatio

[Peregrina]

Mitä mieltä olette, ovatko itsetuhoiset ajatukset ja kuolemantoiveet jotain niin haitallista, että niistä tulisi pyrkiä eroon kokonaan?
Millaista haittaa itsetuhoiset ajatukset ja kuolemantoiveet ovat teille aiheuttaneet?
Onko niistä seurannut jotain hyvääkin?

[Seferoth]

Mitä mieltä olette, ovatko itsetuhoiset ajatukset ja kuolemantoiveet jotain niin haitallista, että niistä tulisi pyrkiä eroon kokonaan?
Millaista haittaa itsetuhoiset ajatukset ja kuolemantoiveet ovat teille aiheuttaneet?
Onko niistä seurannut jotain hyvääkin?

En nyt sanoisi että mitään erityisen hyvää on noista itselle seurannut, mutta kun oli aika jolloin oli paljon itsetuhoisia ajatuksia tein itselleni "säännöt" selviksi. Eli, tein selväksi itselleni mitä täytyy tapahtua ennen kuin riistäisin oman henkeni, tapahtui mitä muuta tahansa niin en ottaisi henkeäni iteltäni, vasta kun tämä tietty asia tapahtuisi niin vasta sitten saisin "luvan" viedä henkeni. Se että tein itselleni asian näin selväksi itseasiassa auttoi henkisesti itseäni jonkin verran, ei enää heilumista edes takaisin elämän ja kuoleman välillä, pystyin nauttimaan elämästä jonkun verran noiden "sääntöjen" perustamisen jälkeen. Vuosia myöhemmin huomasin että en välttämättä edes riistäisi enää henkeäni vaikka noiden "sääntöjen" puitteissa voisinkin tehdä niin. En tiedä onko tuolla metodilla mitään tekemistä sen kanssa että olen saanut enemmän elämäniloa, mutta ainakin ajattelen asiaa niin että se antoi minulle mahdollisuuden elää hetkessä ilman jatkuvaa kuoleman ajattelemista.

[Smaragd]

Mitä mieltä olette, ovatko itsetuhoiset ajatukset ja kuolemantoiveet jotain niin haitallista, että niistä tulisi pyrkiä eroon kokonaan?

Uskon ettei niistä kaikissa tapauksissa tulisi pyrkiä eroon sellaisenaan, kuten ei muistakaan negatiivisista tunteista ja ajatuksista, vaan pyrkiä hahmottamaan niiden lähdettä ja sitten koittaa löytää keinoja miten ei taas ajauduttaisi siihen missä sellaisia ajatuksia tulisi. Harmi vain itsetuhoiset ajatukset tapaavat olla niin hankalalla alueella läsnä että niihin asioihin muutoksen löytäminen voi ottaa kauhean pitkiä aikoja. Kertonee itsetuhoisten tekojen luonteesta ja erityisen raskauttavasta taakasta se miten ne tapaavat liittyä hyvin pitkäkestoisiin ja vaikeasti korjattaviin seikkoihin elämässä. Pitkään ohitettu ongelma purkautuu vihdoin ulos groteskeimmissa muodoissaan (itsetuhoiset ajatukset); itsetuhon muodot jättävät kammottavan pitkäkestoisia arpia psyykeeseen ja laittavat kapuloita kehityksen rattaisiin sen ollessa epätoivon äärimmäinen ilmentymä - Saturnaalista hitautta ja raskautta havaittavissa. Luulen että Saturnus henkenä on hyvin lähellä karmisten lainalaisuuksien toteutumista, mitä voimme tarkkailla tällaisten ikävien ajatusten peilikuvien kautta etsiessämme reittejämme pois itsetuhoisuuden ajatuksista, teoista ja seuraamuksista. Saturnian "...mirrors of suicide".

Millaista haittaa itsetuhoiset ajatukset ja kuolemantoiveet ovat teille aiheuttaneet?

Epätoivossa vellomiseen jumittuminen, eli kärsimyksen pitkittäminen lienee selvin itselleni.

Onko niistä seurannut jotain hyvääkin?

1. Omien rajojen tunnistaminen ja niiden ilmaisu.
2. Ongelman hahmottaminen vaikkakin sitten vähän myöhään.
3. Vasemman käden työskentelylle tyypillinen voiman tunnistaminen (itse)tuhon impulssissa ja kääntäminen voimavaraksi ongelman läpikäymiseen.