Motivoituminen työhön

[Nefastos]

Miten motivoidutte työhön? Sisäisestä palosta? Muiden auttamisen halusta? Totuuden tai voiman janosta?

"Työllä" tarkoitan henkistä työtä, josta ei saa palkkaa: mondeeniin työhön motivoi tietysti raha.

Tämä näennäisen tylppä kysymys johtaa suoraan laajempaan (âtmisen) kokemisen tapaan ja sen perustavimmanlaatuisiin rakenteisiin, joten keskustelu saattaisi olla potentiaalisesti hyvinkin hyödyllistä.

[Segel]

En tiedä onko se joku sisäinen palo vain mikä, mutta sisäistä olotilaa voisin kuvata niin, että olisi kuin kävelykyvytön potilas makaamassa vuoteessa, mitenkään päin ei ole hyvä tai rauhaisaa maata kun joka kyljellä on makuuhaavoja eikä seisomaankaan vielä pääse. Että minun täytyisi ymmärtää jotakin, jota en nyt ymmärrä, nähdä kaikki jotenkin erilailla kun nyt näen, jotenkin paljon syvemmin ja kirkkaammin. Näin ei vaan voi olla kertakaikkiaan.
Lähiaikoina on vaivannut sellainen tosi raskas laiskuuden tunne, sellainen että keksii itselleen tuhat ja sata syytä, miksi ei tarvitsisi avata esim. jotakin kirjaa ja opiskella juttuja, tuhat ja sata syytä miksi ei tarvitsisi tehdä tätä ja tuota, miksi ei vaikka mieluummin hukuttaisi huoliaan ja ajatuksiaan johonkin Netflixin huonoihin elokuviin tai johonkin muuhun. Mutta ei se rauha sieltäkään löydy, edes hetkeksi, tulee itseään suomittua vaan laiskuudesta ja typeryydestä. Sitten kun saa itsensä taas vaikka lukemaan, ei sitä nenää saakkaan irti kirjoista muutamaan päivään ja kaikki tuntuu jotenkin merkityksekkäältä ja on super innostunut olo pienen pienien oivallustensa ja toivon rippeidensä kanssa mitä opiskelusta ehkä voi saada. Sitten tulee taas se laiskuus. Olen yrittänyt pitää parista harjoituksesta kiinni, joita teen joka päivä, vaikka joku osa minusta keksii kyllä tuhat syytä joka päivä ettei niitäkään tarvitsisi tehdä. Niistä saa olon, että on tehnyt edes jotain merkityksellistä, vaikka ei kuitenkaan tarpeeksi. Jotain tasapainoa olisi kiva myös ehkä löytää.

[Nefastos]

En tiedä onko se joku sisäinen palo vain mikä, mutta sisäistä olotilaa voisin kuvata niin, että olisi kuin kävelykyvytön potilas makaamassa vuoteessa, mitenkään päin ei ole hyvä tai rauhaisaa maata kun joka kyljellä on makuuhaavoja eikä seisomaankaan vielä pääse. Että minun täytyisi ymmärtää jotakin, jota en nyt ymmärrä, nähdä kaikki jotenkin erilailla kun nyt näen, jotenkin paljon syvemmin ja kirkkaammin. Näin ei vaan voi olla kertakaikkiaan.

Tämä fundamentaalinen tunne väärin olemisesta on minullekin hyvin tuttu. Ja tiettyyn pisteeseen asti todellakin "työ vapauttaa", pakotettu ponnistelu tuottaa eteenpäin kuljettavan virtauksen.

Toisaalta tässäkin on ongelmansa. Liika pakottautuminen, vaikka se johtaa syvempään elämään, johtaa pois tämänpuolisesta elämästä, ja olemassaolo menettää merkityksensä. Tällainen dualismi ei kuulu elämään sinänsä (maailma on ykseys), mutta se kuuluu elämään käytännössä niin kauan kuin inhimillinen kulttuuri on korostuneen materialistinen. Kuilu muodostuu sinne, mistä katsotaan poispäin hyvin pitkään.

[Kavi]

En tiedä onko se joku sisäinen palo vain mikä, mutta sisäistä olotilaa voisin kuvata niin, että olisi kuin kävelykyvytön potilas makaamassa vuoteessa, mitenkään päin ei ole hyvä tai rauhaisaa maata kun joka kyljellä on makuuhaavoja eikä seisomaankaan vielä pääse. Että minun täytyisi ymmärtää jotakin, jota en nyt ymmärrä, nähdä kaikki jotenkin erilailla kun nyt näen, jotenkin paljon syvemmin ja kirkkaammin. Näin ei vaan voi olla kertakaikkiaan.
Lähiaikoina on vaivannut sellainen tosi raskas laiskuuden tunne, sellainen että keksii itselleen tuhat ja sata syytä, miksi ei tarvitsisi avata esim. jotakin kirjaa ja opiskella juttuja, tuhat ja sata syytä miksi ei tarvitsisi tehdä tätä ja tuota, miksi ei vaikka mieluummin hukuttaisi huoliaan ja ajatuksiaan johonkin Netflixin huonoihin elokuviin tai johonkin muuhun. Mutta ei se rauha sieltäkään löydy, edes hetkeksi, tulee itseään suomittua vaan laiskuudesta ja typeryydestä. Sitten kun saa itsensä taas vaikka lukemaan, ei sitä nenää saakkaan irti kirjoista muutamaan päivään ja kaikki tuntuu jotenkin merkityksekkäältä ja on super innostunut olo pienen pienien oivallustensa ja toivon rippeidensä kanssa mitä opiskelusta ehkä voi saada. Sitten tulee taas se laiskuus. Olen yrittänyt pitää parista harjoituksesta kiinni, joita teen joka päivä, vaikka joku osa minusta keksii kyllä tuhat syytä joka päivä ettei niitäkään tarvitsisi tehdä. Niistä saa olon, että on tehnyt edes jotain merkityksellistä, vaikka ei kuitenkaan tarpeeksi. Jotain tasapainoa olisi kiva myös ehkä löytää.

Mitä itse olen huomannut, niin itsensä ruoskinta ja syyttäminen laiskuudesta itseasiassa on osasyy sitä solmua, jonka aikaansaannoksena tässä saamattomuuden & laiskuuden kierteessä on.
Kuolemansynnit nimenä kantavat ikävää taakkaa, mutta mielestäni niitä tutkimalla itsessään huomaa miten pirullisen taitavasti ne osaavat kätkeytyä ihmisen psykologiaan. Jo pelkkä ajatusmallin tai sisäisen katseen muutos voi avata niitä.

Tällainen neuvominen on ehkä arveluttavaa, kun pitäisi tietää ja tuntea toinen ihminen hyvin, joten en sitä tee. Kuitenkin haluan jakaa yleisen kokemukseni ja mitä välillä tulee mieleen itselleni:

Nauti Netflixin huonoista elokuvista ja vaikka mistä muusta! En näe lepäämisessä ja laiskottelussa itse mitään väärää varsinkin nykyaikana, jolloin kaiken aikaa pitäisi olla tehokas ja tuottava eli nykymittareilla merkityksellinen.
Tässä mielessä siis "hedonismi", muuttuu lempeydeksi itseään kohtaan.

Voin kuitenkin jakaa huolen siitä, ettei arjessa kerkeä tekemään niitä tärkeitä asioita, jotka olisivat oleellisia henkisen kehityksen kannalta.
Itselläni on hieman sama ongelma, että tekisi mieli harjoittaa enemmän intuitiota, lukea pitkästä aikaa jotakin esoteerista kirjallisuutta mutta kun tulee paljon esteitä eteen.

Lisäksi mieleen tuli Eliphas Levin teksti: https://www.azazel.fi/article/varoitus- ... attomille/
Itseään ei kannata ruoskia liioin, koska ne realiteetit joissa yksilö kulloinkin on, ovat mitä ovat. Itsensä täytyy toki ylittää se kuuluu homman ytimeen, mutta varsinkin nämä seuraavat sanat on hyviä ohjenuoria vaikkei sisäistä työtä tekisikään:

"Tieteelle täysin omistautuvan tulee harjoittaa kohtuullista päivittäistä liikuntaa, pidättäytyä pitkitetyistä huvituksista, ja seurata kokonaisvaltaista sekä säännöllistä elämää. Tulee välttää epäpuhdasta vettä sekä sopimatonta ravintoa. Kaikkein tärkeimpänä tulee etsiä päivittäistä rentoutumista maagisista mietteistä aineellisten pyyteiden parissa tai tavallisessa työnteossa, oli työ sitten taiteellista, teollista tai kaupallista. Hyvin näkemisen taito on siinä, ettei ole aina katsomassa; se joka kuluttaa koko elämänsä yhden asian parissa ei tule lopulta tavoitettaan saavuttamaan. On myös pidettävä huoli siitä, ettei koskaan harjoita sairaana ollessaan."

Post-scriptum lisäyksenä:
Toisaalta sitten, joskus tämä vinkki myös saattaa toimia:

Tämä fundamentaalinen tunne väärin olemisesta on minullekin hyvin tuttu. Ja tiettyyn pisteeseen asti todellakin "työ vapauttaa", pakotettu ponnistelu tuottaa eteenpäin kuljettavan virtauksen.

Toisaalta tässäkin on ongelmansa. Liika pakottautuminen, vaikka se johtaa syvempään elämään, johtaa pois tämänpuolisesta elämästä, ja olemassaolo menettää merkityksensä. Tällainen dualismi ei kuulu elämään sinänsä (maailma on ykseys), mutta se kuuluu elämään käytännössä niin kauan kuin inhimillinen kulttuuri on korostuneen materialistinen. Kuilu muodostuu sinne, mistä katsotaan poispäin hyvin pitkään.

[Smaragd]

Tässä asiassa tuntuu olevan hyvin monta tasoa kulkiessamme läpi koko työprosessin ja siinä haaroittuvien polkujen. Nämä eri haarat ovat eri tavoilla kytköksissä dharmaan. Saatan omata vähemmän valmiuksia tietyn tyyppiseen työhön, mutta noiden valmiuksien kehittäminen on yhtälailla dharman juonteita, kuin työ johon olen pidempään kehittänyt valmiuksia ja joka tuo helpommin vaikkapa ilon hetkiä. Huomaan, että työhön itsensä motivoiminen ei lähes lainkaan riipu näistä tunnepalkkioista, ennemmin minulle olennainen haaste on tapojen demonisten kierteiden ylittämisessä. Esimerkiksi kuvitustyö, jonka olen viimeaikoina voinut yhdistää ”palkattomaan henkiseen työhön”, saattaa pitää sisällään ihmeenomaiselta tuntuvia konseptien yhdistymisiä ja kosketuksen siihen itseyteen, jonka läsnäolo tuo mukanaan iloa ja merkitystä, mutta silti koska kuvitustyöhön asettautuminen ei ole muodostunut rutiininomaiseksi tavaksi, on siihen ryhtyminen paljon suuremman ponnistuksen takana kuin vaikkapa käännöstöiden tekemiseen ryhtyminen, johon taas pystyn ujuttamaan itseni käärmemäisellä kierteellä internetin informaatiotulvan koukuttavuuden kautta päätteen ääreen ja siitä velvollisuuden tuntemuksesta työn ääreen.

Viimekädessä, ilman mitään työn suuntaa ohjaavia perinteitä ja tukirakenteita, minua ajaa henkiseen työhön se palava tunne kun kaikki henkiseen suhteeseeni suoraa kytköksissä olemattomat tavat elää, siis työskennellä, tuntuu merkityksettömältä. Ikäänkuin potentiaalini olisi asfaltille auringon paahteeseen kaadetun bensiinin traagisesti haihtuvaa lemua siellä missä en kykene näkemään yhteenkokoavaa potentiaalia sillä tasolla mihin oma virittyneisyyteni pystyy tarjoamaan merkitsevää panosta (toki aina joutuu mukautumaan olosuhteisiin). Maailmaa ylläpitävä työ on arvotonta, jos siitä seuraavaa askelta, maailman lunastavaa työtä ei joku tee, ja tähän jälkimmäiseen tunnen kutsumusta, paloa.
Joskus merkityksellisen tuntuisessa parisuhteessa olen motivoinut itseäni maallisempaan työhön sen parisuhteen sisältämän toisten henkistä kasvua tukevan ”maallinen on henkistä ja henkinen maallista” idean kautta. Moisella parisuhteella olisi immanentissa eheydessään ja eroottisessa latautuneisuudessaan potentiaalia levitä kaiken tekemisen henkistämiseen. Mutta vaadittavan eheyden saavuttaminen nykyajassa on ollut liian suuri haaste aiheuttaen hermeettisen astian hajoamisen.

Näistä mietteistä voisi tiivistää että motivoidun työhön ainakin olemassaoloni luonteen vaateesta, sekä velvollisuudesta, siis sisäisestä palosta. Tiedon ja voiman jano ovat kokonaisuutta eheyttäviä osasia, mutta selkeästi epämääräisemmin itselläni tässä vaiheessa elämääni pinnalla motivoitumisen suhteen. Tiedon jano oli etenkin tietoisesti okkulttiselle polulle astuessani paljon suurempi. Nyt siellä on hieman tyynempää kun perusasiat on jokseenkin hyppysissä tai katseella saavutettavissa. Huomaan kuitenkin voiman janossa piilottelevan âtman mysteerejä, jotka olen aiemmin sivuuttanut liian demonisina. Niissä tuntuu paljastuvan potentiaalisesti eräitä melko väkeviä vastaavuuksia psykologisiin ongelmallisuuksiini.

Muiden auttamisesta motivoituminen on ollut puoliksi alitajuisena tekijänä pitkään ja huomaan että mikään ei lopen tunnu merkitykselliseltä ellei se tule jotain suurempaa kokonaisuutta edesauttavaksi, muiden työtä tukevaksi osaseksi. Taiteen tekeminen on esimerkiksi paljastunut itselleni lähes mahdottomaksi ilman että palvelisin sillä selkeällä tavalla suurempaa henkistä kokonaisuutta, jonka kontekstissa merkitykset tuleva luontevammin yhteen. Se on vähän sama juttu kun ei viitsi saunaa vain itseä varten lämmittää. Työhön tarvittavan syvälle uppoutuminen tuntuu turhalta vain jonkun oman imagon tai muille itsensä todistelun motiiveista lähtevänä*, tai vähemmän selvän ongelmallisen motiivin muodossa: pelkän väliaikaisen helpotuksen vuoksi. Kyllähän taiteella on potentiaalia sellaisenaankin, mutta omasta kokemuksestani sillä on paljon paljon enemmän annettavaa, kun sillä on muutakin kuin nykyajan pirstaloitunut profaani kulttuuri ympärillään. Taiteen lisäksi esimerkin voisi ottaa foorumikirjoittelusta: paljon helpompi motivoitua itse-reflektioon näissä asioissa kun se on jotain muutakin kuin itseä varten – keskustelun osapuolien näkökulmia avartavaa. Tässä imagon kiillotus ja kenties sen uhraaminen voi olla taas demoni oikealle paikalleen asetettuna: se auttaa Luciferisen kauniin lähteen löytämisessä ja sen kirkkastamisessa itsessä.

* Tässä on oma esimerkkini väkevästä itsensä ruoskimisesta ja ”laiskuudesta” työhön, joka tuntuu löytävän osittain vastauksen ja tukensa sopivasta ympäristöstä, kokonaisuudesta ja käytännönsovellutuksesta, johon mielestäni eri tavoin painottuvat looshit kykenevät antamaan puitteita Azazelin Tähden kokonaisuutta tarkastellessa. Dharman ja tietyn looshin tai looshien kohtaavuus tuntuu merkitykselliseltä.

[Kavi]

-- Taiteen tekeminen on esimerkiksi paljastunut itselleni lähes mahdottomaksi ilman että palvelisin sillä selkeällä tavalla suurempaa henkistä kokonaisuutta, jonka kontekstissa merkitykset tuleva luontevammin yhteen. Se on vähän sama juttu kun ei viitsi saunaa vain itseä varten lämmittää. Työhön tarvittavan syvälle uppoutuminen tuntuu turhalta vain jonkun oman imagon tai muille itsensä todistelun motiiveista lähtevänä*, tai vähemmän selvän ongelmallisen motiivin muodossa: pelkän väliaikaisen helpotuksen vuoksi. Kyllähän taiteella on potentiaalia sellaisenaankin, mutta omasta kokemuksestani sillä on paljon paljon enemmän annettavaa, kun sillä on muutakin kuin nykyajan pirstaloitunut profaani kulttuuri ympärillään. Taiteen lisäksi esimerkin voisi ottaa foorumikirjoittelusta: paljon helpompi motivoitua itse-reflektioon näissä asioissa kun se on jotain muutakin kuin itseä varten – keskustelun osapuolien näkökulmia avartavaa. Tässä imagon kiillotus ja kenties sen uhraaminen voi olla taas demoni oikealle paikalleen asetettuna: se auttaa Luciferisen kauniin lähteen löytämisessä ja sen kirkkastamisessa itsessä.

ff* Tässä on oma esimerkkini väkevästä itsensä ruoskimisesta ja ”laiskuudesta” työhön, joka tuntuu löytävän osittain vastauksen ja tukensa sopivasta ympäristöstä, kokonaisuudesta ja käytännönsovellutuksesta, johon mielestäni eri tavoin painottuvat looshit kykenevät antamaan puitteita Azazelin Tähden kokonaisuutta tarkastellessa. Dharman ja tietyn looshin tai looshien kohtaavuus tuntuu merkitykselliseltä.

Vaikka näen egon jossain määrin välttämättömänä, niin tulee huomattua miten paljon jo ihan ajatus taiteista tuo itsensä validisoimisen esiin. Jollain tavalla olen kokenut, että vaikka itselläni materiaalinen maailma on keihään kärkenä niin käytän julmetusti aikaa sen sisäiselle merkitykselle ja omien ajatusten ja tuntemusten aistimiseen, että oikeaa fokusta ja energiaa jää vähän yhtään mihinkään muuhun.
Tällaisen dharman olen jo hyväksynyt = tässä vaiheessa kehitytään, opitaan, pohditaan.
Ollaan ikäänkuin Houkan vaiheilla tutkimassa 21 muuta kuvaa.
Tässä on samalla kyseessä se sama riivaaja, joka (haluaa laittaa saunaan lämmön muille ja sytyttää koko maailmanpalon itselleen) ajaa itseäni pysymään elävien kirjoissa ja jatkamaan eteenpäin ja kuitenkin on polte tehdä sitä omaa juttuaan ja vähät välittää mistään muista. Perin ristiriitaista.

[Nefastos]

Mitä itse olen huomannut, niin itsensä ruoskinta ja syyttäminen laiskuudesta itseasiassa on osasyy sitä solmua, jonka aikaansaannoksena tässä saamattomuuden & laiskuuden kierteessä on. [---] Tässä mielessä siis "hedonismi", muuttuu lempeydeksi itseään kohtaan.

Tähän neuvoon yhdyn hyvin lämpimästi! Siinä missä osa "satanismia" (tai vasemman käden tietä, tai okkultismia, tai ylipäänsä vain pyrkimystä kokonaisvaltaiseen elämänymmärrykseen) on syytä olla tietyssä ankaruudessa itseään kohtaan, aivan yhtä arvokas osa on myös luopua tuosta piiskasta, ja "suhtautua itseensä kuin parhaaseen ystäväänsä" (tai kuin rakkaaseen lemmikkieläimeen, jonka hyvinvoinnista on – mielelläänkin – vastuussa). Jos tähän voi olla vaikea löytää tarpeeksi syvää tunnelatausta itsestään koska oma temperamentti on hyvin suorittava tai ankara, lempeyden voi ottaa erityisen haastavana velvoitteena, josta on suoriuduttava (sic).

Nauti Netflixin huonoista elokuvista ja vaikka mistä muusta! En näe lepäämisessä ja laiskottelussa itse mitään väärää varsinkin nykyaikana, jolloin kaiken aikaa pitäisi olla tehokas ja tuottava eli nykymittareilla merkityksellinen.

Tämäkin varmasti puolustaa joskus paikkaansa, mutta jumalauta, kuinka paljon ihmiset täyttävät nykyään tyhjyyttään tv-sarjojen tuijottamisella. En oikein usko että siinä vaiheessa kun tv-tuoliin jääminen alkaa oikeasti ahdistaa, siihen tulee vielä itsensä lempeyden nimissä ympäripuhua. Sanoisin itse että melkeinpä mikä tahansa muu tapa rentoutua ja viettää aikaa on parempi kuin loputon videoiden katseleminen.

Ikäänkuin potentiaalini olisi asfaltille auringon paahteeseen kaadetun bensiinin traagisesti haihtuvaa lemua siellä missä en kykene näkemään yhteenkokoavaa potentiaalia sillä tasolla mihin oma virittyneisyyteni pystyy tarjoamaan merkitsevää panosta (toki aina joutuu mukautumaan olosuhteisiin). Maailmaa ylläpitävä työ on arvotonta, jos siitä seuraavaa askelta, maailman lunastavaa työtä ei joku tee, ja tähän jälkimmäiseen tunnen kutsumusta, paloa.

Tässäpä kaunis näkemys Vishnun ja Shivan yhteenkietoutumisesta ja siitä, kuinka näistä ylläpitämisen & uudistamisen (lunastuksen) voimista yhdessä syntyy uutta luova Brahman tuli.

Huomaan kuitenkin voiman janossa piilottelevan âtman mysteerejä, jotka olen aiemmin sivuuttanut liian demonisina. Niissä tuntuu paljastuvan potentiaalisesti eräitä melko väkeviä vastaavuuksia psykologisiin ongelmallisuuksiini.

Se mitä sanot tässä on hyvin lähellä omaa jos ei nyt motivaation, niin oman elämäni käytäntöjen murtamisen uutta rakentumista. Oman psyykeen haavaisuuksien seuraaminen & niiden parissa vietetty työ aiheuttaa, että aiemmin "liian demonisina" koetut lähestymistavat paljastuvatkin velvoitteiksi. Mietin aina välillä, kuinka henkiset prosessit joissa periodisten ympärikääntämisten ideaa ei hyväksytä (siis oikean käden tien mallit) selviytyvät tällaisista hengen kasvupaikoista.

Mutta tässä ollaankin jo hyvin syvällä tuossa âtmisen (tulen) kokemisen perustunteessa, sellaisessa, joka motivoi logiikan ylittävällä tasolla. Kasvi kasvaa, kivi rapautuu, tuuli puhaltaa, aurinko loistaa, pakotetta tuntematta, tai pakotteestaan iloiten.

[Kavi]

Nauti Netflixin huonoista elokuvista ja vaikka mistä muusta! En näe lepäämisessä ja laiskottelussa itse mitään väärää varsinkin nykyaikana, jolloin kaiken aikaa pitäisi olla tehokas ja tuottava eli nykymittareilla merkityksellinen.

Tämäkin varmasti puolustaa joskus paikkaansa, mutta jumalauta, kuinka paljon ihmiset täyttävät nykyään tyhjyyttään tv-sarjojen tuijottamisella. En oikein usko että siinä vaiheessa kun tv-tuoliin jääminen alkaa oikeasti ahdistaa, siihen tulee vielä itsensä lempeyden nimissä ympäripuhua. Sanoisin itse että melkeinpä mikä tahansa muu tapa rentoutua ja viettää aikaa on parempi kuin loputon videoiden katseleminen.

Tälle tuli useampi minuutti hyväntahtoisesti höhöteltyä, kun ymmärrän hyvin ettei tämä toimi läheskään kaikilla ja pahimmillaan ahdistus pahenee.
Tosiaan ajatuksena oli, jos tällä saisi sen itsereflektion päälle, että mitä sitä oikein tekee elämällään, varsinkin jos oikein laittaa aikatauluun katsoa koko viikon aikana loputonta tv-sarjamaratonia. Mutta nyt kun pohdin niin, ehkei tämä olekaan mikään ihan otollisin tapa.

Rentoutumisesta ja ajan viettämisestä sivuten tuli myös tuo pandoran lipas, eli käsipuhelin eli kännykkä mieleen, jonka addiktoima itse ainakin olen. Joskus tulee pohdittua, että jos sitä ei omistaisi, niin olisi helpompaa ja rentoutuisin, kun se ei ole kokoaika värisemässä tai soimassa tai sitä ei näpräilisi loputtomia aikoja pitkin päivää.

[Insanus]

Jostain muistan (ehkä wikipediasta halveksikaa pois) jaon absoluuttiseen ja suhteelliseen bodhichittaan, jotka voisi ehkä uudelleennimetä "ykseyden näkökulmaksi" ja "ihmisen näkökulmaksi". Ajatuksena oli, että molempia tarvitsee yhdessä koska edellinen yksinään johtaa nihilistisen kylmään piittaamattomuuteen tästä maailmasta ja jälkimmäinen maailman painon alle romahtamiseen. Jossain siinä yhteydessä lie merkityksellinen tapa olla maailmassa.
Persoonallisesti se on minulle aina kaminen tunnekuohu ja innostus mikä saa liikkeelle, mutta toisaalta se on aina myös se mikä jämähdyttää paikalleenkin. Ehkä syvemmin on kyse näkemisestä mielen läpi, sellaisen reiän tekemisestä päähänsä mistä "valo" pääsee sisään.
Kiinnostava aihe! Tästä olisi hauska koettaa piirtää jotain subjektiivista energetiikkansa anatomiaa vaikka chackrojq tai jotain vastaavaa apuna käyttäen.

[Nefastos]

Rentoutumisesta ja ajan viettämisestä sivuten tuli myös tuo pandoran lipas, eli käsipuhelin eli kännykkä mieleen, jonka addiktoima itse ainakin olen. Joskus tulee pohdittua, että jos sitä ei omistaisi, niin olisi helpompaa ja rentoutuisin, kun se ei ole kokoaika värisemässä tai soimassa tai sitä ei näpräilisi loputtomia aikoja pitkin päivää.

Näinhän se varmasti on, ja teknologian "aikaa säästämään" laaditut sovellutukset tekevät tunnetusti nykyään aivan muuta. Toisaalta asia on saman tyyppinen kuin vaikka rahan suhteen: liika raha (tai liika teknologinen valmius) ei ole se lopullinen ongelma, vaikka voi edesauttaa alkuperäisen ongelman ilmenemistä. Se mikä kenellekin toimii rajojen asettamisena ajan turhalle kuluttelulle jää henkilökohtaiseksi. Sitä paitsi, retriittityyppiset irtisanoutumiset "turhasta" viihteestä voivat nekin itse asiassa olla loppujen lopuksi Työn kannalta aivan yhtä hyödyttömiä kuin videoiden katselu, vaikka elinvoima niistä paremmin elpyisikin. Ihmisestä voi kehittyä ylpeä, elitistinen ja kova, jos hän alkaa kontrolloida elämäänsä asketismilla asettamatta kuitenkaan lopputulosta mihinkään muita sydämellä palvelevaan tarkoitukseen. (Yleinen luostarimortifikaation ongelma.)

Ah, Insanus näemmä puhuikin juuri hyvin pitkälle samasta asiasta:

Jostain muistan (ehkä wikipediasta halveksikaa pois) jaon absoluuttiseen ja suhteelliseen bodhichittaan, jotka voisi ehkä uudelleennimetä "ykseyden näkökulmaksi" ja "ihmisen näkökulmaksi". Ajatuksena oli, että molempia tarvitsee yhdessä koska edellinen yksinään johtaa nihilistisen kylmään piittaamattomuuteen tästä maailmasta ja jälkimmäinen maailman painon alle romahtamiseen. Jossain siinä yhteydessä lie merkityksellinen tapa olla maailmassa.

Kiinnostava aihe! Tästä olisi hauska koettaa piirtää jotain subjektiivista energetiikkansa anatomiaa vaikka chackrojq tai jotain vastaavaa apuna käyttäen.

Englanninkielisen puolen chakrakeskustelussa kirjoittelin hiljattain juuri siitä, kuinka nuo energiakeskukset on lähtökohtaisesti mielekkäämpää kokea prinsiippien välisinä avautuvina yhteyksinä, kuin prinsiippien itsensä korrespondenssisuuksina. Tästä tullaankin hyvin nopeasti juuri ajatukseen siitä, että dynaamisessa työskentelyssä (eli yhteydessä âtmaan, joka asettuu chakroihin eli aktivoi ne, ja kokee niiden kautta) kyseessä ei ole erillisen yksilön suhde erilliseen maailmaan, vaan itseys|toiseus -pulman hyvin intiimisti hedelmällinen ilmentyminen. Aktivoitava toiseus meissä itsessämme.