Mietelauseet, sitaatit ja aforismit

[Angolmois]

"Kunnianhimo voi, kuten hyvin tiedämme, sokaista ihmisen täysin ja hän saattaa uhrata kaikki siveelliset periaatteensa sen alttarille. Se johtaa mielistelyyn, valehteluun, panetteluun, vääryyteen, toisten kokemiseen lähimmäisten asemesta kilpailijoina, jotka pitää raivata pois tieltä. Kunnianhimo ja kateus käyvät käsi kädessä. Ihmiskunnan kauheimpien tekojen vaikuttimena on ollut juuri kunnianhimo."

. Filokalia 5, Ailahtelut ja kriisit

[Angolmois]

"Sotilaiden kanssa voi sentään keskustella rauhasta, sillä he tietävät miten kauheaa sodankäynti on; mutta luoja varjelkoon meitä näiltä siviileiltä."

- Yrjö Kallinen

[Kavi]

Osip Mandelshtamin Akmeismi esseestä pitkä katkelma, joka huvitti mutta samalla luulen kokeneeni samantapaisen ilmennyksen kuin Solovyov. Sanotaanko vielä, että myöhemmin Mandelshtam irtisanoutui mekaanisesta käsityksestä ja pyrki aina orgaanisuuteen. Akmeismi syntyi vastalauseena symbolismille, jonka katsottiin olevan liian epäselvää ja abstraktia. Tavallaan kaikki nämä taidesuuntaukset ovat jossain määrin kyseenalaisen oloisia ja silti niistä voi löytää toisinaan jotain esoteriaan liittyvää kuten vaikkapa tässä tapauksessa sanoihin voi suhtautua hyvin konkreettisesti kuin ne olisivat itse ainesta tai havaita niissä "uinuvaa voimaa". Tämä on jotenkin paradoksaalista ottaen huomioon, että Osip hylkäsi kaikenlainen abstraktin ja symbolismiin liitetyn mystisen kielenkäytön ja jopa okkultismin. Voi olla myös, että luen mm. kyseisen sitaatin aivan "killiin", mutta tässä kuitenkin:


"Mikä mielipuoli suostuu rakentamaan, jos hän ei usko sen materiaalin reaalisuuteen, jonka vastarinta hänen tulee voittaa.
Katukivi muuttuu arkkitehdin käsissä substanssiksi, ja se ei ole syntynyt rakentamaan, jolle kiveä murskaavan taltan ääni ei ole metaforinen osoitus. Vladimir Solovjov koki erityistä profeetallista kauhua Suomen harmaiden siirtolohkareittensa edessä.
Graniittilohkareen mykkä kaunopuheisuus järkytti häntä kuin ilkeä noituminen. Mutta Tjutchevin kivi, joka "vuorilta vierittyänsä kävi tasangolle lojumaan, itsensä irti riuhtaistuansa taikka suistamana käden ajattelevan", on sana. Materian ääni kaikuu tässä odottamattomassa putoamisessa puheena."

[Smaragd]

"Mikä mielipuoli suostuu rakentamaan, jos hän ei usko sen materiaalin reaalisuuteen, jonka vastarinta hänen tulee voittaa.
Katukivi muuttuu arkkitehdin käsissä substanssiksi, ja se ei ole syntynyt rakentamaan, jolle kiveä murskaavan taltan ääni ei ole metaforinen osoitus.

Tämä osuu kuvitellakseni kokemukseen, mihin olen törmännyt kuvataiteen valmistamisen parissa. Se ilo mikä löytyy jostain vision täyttymisen ja kädenliikkeiden puoli-itsenäisen omapäisestä heilahtelun välimaastosta on sellaista kipinöivää iloa minkä kuvittelen veistäjän taltan kolinan metaforisesti veistäjälle merkitsevän.

Materian ääni kaikuu tässä odottamattomassa putoamisessa puheena."

Silmäilin vaikeasti mieleen uppoavaa tekstiä etäämpää ja lauseen ensimmäinen sana rekisteröityi haparoivalle silmälle "Mestarin", ja mietin oliko siellä sellainenkin sana. Tarkempi katsaus lauseen sisältöön pisti hymyilyttämään.

[obnoxion]

Kavi kirjoitti: ↑
"Mikä mielipuoli suostuu rakentamaan, jos hän ei usko sen materiaalin reaalisuuteen, jonka vastarinta hänen tulee voittaa.
Katukivi muuttuu arkkitehdin käsissä substanssiksi, ja se ei ole syntynyt rakentamaan, jolle kiveä murskaavan taltan ääni ei ole metaforinen osoitus.
Tämä osuu kuvitellakseni kokemukseen, mihin olen törmännyt kuvataiteen valmistamisen parissa. Se ilo mikä löytyy jostain vision täyttymisen ja kädenliikkeiden puoli-itsenäisen omapäisestä heilahtelun välimaastosta on sellaista kipinöivää iloa minkä kuvittelen veistäjän taltan kolinan metaforisesti veistäjälle merkitsevän.

Luin juuri eilen Kandisnkyn rakkaudesta puukaiverrustöiden valmistamiseen. (Peg Weiss: "Kandinsky and Old Russia"). Hän koki että puukappaleesta tulee työstettäessä soitin. Se täyttää taiteilijan koko olemuksen musiikilla, jonka lumovoima vertautuu noitarumpuun. Ajattelen että tällainen luomistyö on pyhää. Se on hyväntekemistä, vaikka se jäisi vaille sosiaalista ulottuvuutta.

[Kavi]

"Mikä mielipuoli suostuu rakentamaan, jos hän ei usko sen materiaalin reaalisuuteen, jonka vastarinta hänen tulee voittaa.
Katukivi muuttuu arkkitehdin käsissä substanssiksi, ja se ei ole syntynyt rakentamaan, jolle kiveä murskaavan taltan ääni ei ole metaforinen osoitus.

Tämä osuu kuvitellakseni kokemukseen, mihin olen törmännyt kuvataiteen valmistamisen parissa. Se ilo mikä löytyy jostain vision täyttymisen ja kädenliikkeiden puoli-itsenäisen omapäisestä heilahtelun välimaastosta on sellaista kipinöivää iloa minkä kuvittelen veistäjän taltan kolinan metaforisesti veistäjälle merkitsevän.

Materian ääni kaikuu tässä odottamattomassa putoamisessa puheena."

Silmäilin vaikeasti mieleen uppoavaa tekstiä etäämpää ja lauseen ensimmäinen sana rekisteröityi haparoivalle silmälle "Mestarin", ja mietin oliko siellä sellainenkin sana. Tarkempi katsaus lauseen sisältöön pisti hymyilyttämään.

Sanamuoto täytyi itsekin tarkistaa useaan otteeseen, että kirjoitinko oikein.

"Mestarin ääni kaikuu..." Saa aivan uusia merkityksiä.
Valitettavasti tässä kappaleessa ei käytetä sanaa "mestari", mutta selasin kirjaa läpi ja myöhemmin lainaessaan Dantea löytyy itseasiassa sana: "rakennusmestari".
Menee bibliomantian puolelle. Etsinpä sen nyt...

Kuin välillä Wissentin ynnä Bruggen
patoja luovat flanderlaiset, että
pakenis meri sekä viihtyis vuoksi;

kuin Brentan varrella padovalaiset
suojaavat huviloitaan, linnojansa,
kesiäisen Chiarentan vuorivuolta;

myös täällä moiset oli vuoret, vaikka
niin korkeiks, suuriks niit' ei tehnyt ollut
rakennusmestari, ken ollut liekään
Inferno XV, 4-12

Tiedä sitten mitä meinaa.

Luin juuri eilen Kandisnkyn rakkaudesta puukaiverrustöiden valmistamiseen. (Peg Weiss: "Kandinsky and Old Russia"). Hän koki että puukappaleesta tulee työstettäessä soitin. Se täyttää taiteilijan koko olemuksen musiikilla, jonka lumovoima vertautuu noitarumpuun. Ajattelen että tällainen luomistyö on pyhää. Se on hyväntekemistä, vaikka se jäisi vaille sosiaalista ulottuvuutta.

Tässäkin on hienoa ajattelua. Anekdontaalinen aasinsiltahuomio Ravi Shankarista, joka pöyristyi nähdessään The Who'n jäsenten ja Hendrixin rikkovan soittimiaan ja miltei kieltäytyi esiintymästä, sillä soittimia käsitellään Intiassa (ilmeisesti muissakin kulttuureissa) suurella kunnioituksella, juuri pyhyyden tai soittimessa olevan voiman/hengen vuoksi. Pohdin, että voisiko tehdasvalmisteiset soittimet tai siis sellaiset muodot, jossa käsin luominen on väistynyt vieraannuttanut tai "disenchantmentannut" niin henget kuin myös soittajan tai artesaanin, taiteilijan, jolloin se sama luomisvoima onkin siirtynyt tuhoon. Yhteen luomisvoiman aspekteista.
Tämä on vissiinkin myös yksi perusta sille, miksi teosofit näkivät äänitetystä musiikista lähtevän ikäänkuin jähmettyneitä elementaali henkiä. Toki tässä on sellainen traditionalistinen flavori, mutta en pyrikään tuomitsemaan edes ilmeneviä arvoja tai asenteita vaan voisiko tai olikohan tässä jokin haaste juuri luomiseen liittyen.

Kandinskyn maalauksia ja käsitystä taiteesta on tullut hieman ihailtua ja tutkittua, mutta en ole lukenut mitään kirjaa hänestä.
Pidän hänen tyylistään kovasti ja se on jotenkin lähellä omaa persoonallisuuttani.

[Amantes]

Kaunis sitaatti, kaunista keskustelua. Mieltä lämmitti eilen yöllä näitä lukiessa, varsinkin tämä: "Ajattelen että tällainen luomistyö on pyhää. Se on hyväntekemistä, vaikka se jäisi vaille sosiaalista ulottuvuutta." Tosin ilmaisisin niin, että sosiaalista se on näkymättömienkin olioiden kanssa ja tätä kautta vuorovaikutus on katkeamatonta, vaikkakin ehkä erilaista.

Itsellä kaiketi halpa tehdaskitara, eikä ole tullut mieleenkään tosissaan sitä rikkoa. Selkeä suhde siihen syntynyt. Pystyn kyllä kuvitella sen hetken huuman jolloin on saatu jotain niin suurta ja väkevää aikaiseksi, että kiihkon vallassa instrumenttinsa haluaa rikkoa. Tosin pelkkä tämän miettiminenkin tekee nyt surulliseksi. Marsin alainen taiteen vimma elää koko ajan toinen jalka haudassa ja jokainen päivä tuntuu maailmanlopulta. Mutta tämä ei ehkä kerro muusta kuin siitä, että piuhat ovat liian pienet liian suureen sähköön. Henk. koht. koen, että taitavasti homma hoidettuna kitara jää henkiin; taito-taide. Toki on tilanteita, joissa instrumentti on tullut tiensä päähän ja hymyillen pyytää sydänystävää auttamaan matkaan rajan tuolle puolen.

[Smaragd]

Anekdontaalinen aasinsiltahuomio Ravi Shankarista, joka pöyristyi nähdessään The Who'n jäsenten ja Hendrixin rikkovan soittimiaan ja miltei kieltäytyi esiintymästä, sillä soittimia käsitellään Intiassa (ilmeisesti muissakin kulttuureissa) suurella kunnioituksella, juuri pyhyyden tai soittimessa olevan voiman/hengen vuoksi. Pohdin, että voisiko tehdasvalmisteiset soittimet tai siis sellaiset muodot, jossa käsin luominen on väistynyt vieraannuttanut tai "disenchantmentannut" niin henget kuin myös soittajan tai artesaanin, taiteilijan, jolloin se sama luomisvoima onkin siirtynyt tuhoon. Yhteen luomisvoiman aspekteista.
Tämä on vissiinkin myös yksi perusta sille, miksi teosofit näkivät äänitetystä musiikista lähtevän ikäänkuin jähmettyneitä elementaali henkiä. Toki tässä on sellainen traditionalistinen flavori, mutta en pyrikään tuomitsemaan edes ilmeneviä arvoja tai asenteita vaan voisiko tai olikohan tässä jokin haaste juuri luomiseen liittyen.

Tuli mieleen kuinka Hendrixin kitaran polttaminen on kuin soittimen hengen vapauttamista sen jälkeen kun kliimaksiin pyrkivä soitto ei enää ole tarpeeksi. Symbolisesti toimiva, mutta menee kyllä vähän sellaiseksi BDSM-henkiseksi vereslihalle piiskaamiseksi missä nyanssien ahtauden kautta syvyyksiin kurkottelevan sijaan kenties mennään niin fokusoiden pintatason hekumaan, että pinta menee puhki. (Ehkä joku toinen näkisi toisenlaisen psykologisen rakenteen kautta asian ihan erillä tavalla.)

[Kavi]

Anekdontaalinen aasinsiltahuomio Ravi Shankarista, joka pöyristyi nähdessään The Who'n jäsenten ja Hendrixin rikkovan soittimiaan ja miltei kieltäytyi esiintymästä, sillä soittimia käsitellään Intiassa (ilmeisesti muissakin kulttuureissa) suurella kunnioituksella, juuri pyhyyden tai soittimessa olevan voiman/hengen vuoksi. Pohdin, että voisiko tehdasvalmisteiset soittimet tai siis sellaiset muodot, jossa käsin luominen on väistynyt vieraannuttanut tai "disenchantmentannut" niin henget kuin myös soittajan tai artesaanin, taiteilijan, jolloin se sama luomisvoima onkin siirtynyt tuhoon. Yhteen luomisvoiman aspekteista.
Tämä on vissiinkin myös yksi perusta sille, miksi teosofit näkivät äänitetystä musiikista lähtevän ikäänkuin jähmettyneitä elementaali henkiä. Toki tässä on sellainen traditionalistinen flavori, mutta en pyrikään tuomitsemaan edes ilmeneviä arvoja tai asenteita vaan voisiko tai olikohan tässä jokin haaste juuri luomiseen liittyen.

Tuli mieleen kuinka Hendrixin kitaran polttaminen on kuin soittimen hengen vapauttamista sen jälkeen kun kliimaksiin pyrkivä soitto ei enää ole tarpeeksi. Symbolisesti toimiva, mutta menee kyllä vähän sellaiseksi BDSM-henkiseksi vereslihalle piiskaamiseksi missä nyanssien ahtauden kautta syvyyksiin kurkottelevan sijaan kenties mennään niin fokusoiden pintatason hekumaan, että pinta menee puhki. (Ehkä joku toinen näkisi toisenlaisen psykologisen rakenteen kautta asian ihan erillä tavalla.)

Tämä sama ilmeisesti oli John Coltranen loppuaikoina, että kun soittaminen ei enää ollut tarpeeksi niin hän laski saksofonin pois ja alkoi laulaa. En tiedä onko äänen ja hengityksen yhteys tuleen miten läsnä tässä. Tuuli tuli.
Toki tuli elementtinä ja kenties sitten myös jollain tavalla prana tässä mielessä. Tämä on erittäin hieno huomio, jonka esitit!

[Smaragd]

Kaunis sitaatti, kaunista keskustelua. Mieltä lämmitti eilen yöllä näitä lukiessa, varsinkin tämä: "Ajattelen että tällainen luomistyö on pyhää. Se on hyväntekemistä, vaikka se jäisi vaille sosiaalista ulottuvuutta." Tosin ilmaisisin niin, että sosiaalista se on näkymättömienkin olioiden kanssa ja tätä kautta vuorovaikutus on katkeamatonta, vaikkakin ehkä erilaista.

Näin itsekin näkisin. Lisäksi en koe pääseväni kunnolla tuohon luovaan tilaan kuvaa tai ääntä työstäessä ellei työ ole tehty jotain tarkoitusta varten joka ylittää minut koostavien olioiden kanssa pyhästi toimimisen. Lopputuloksen tarkoitus luo eheyttä teoksen laajempaan kontekstiin ja ihan pienimpiin yksityiskohtiin myös, se luo rappusia ja tienviittoja ilmennettävän hengen anatomiaa lähestyttäessä ja ilmennettäessä.

Tämä sama ilmeisesti oli John Coltranen loppuaikoina, että kun soittaminen ei enää ollut tarpeeksi niin hän laski saksofonin pois ja alkoi laulaa. En tiedä onko äänen ja hengityksen yhteys tuleen miten läsnä tässä. Tuuli tuli.
Toki tuli elementtinä ja kenties sitten myös jollain tavalla prana tässä mielessä.

Moinen dynaaminen muutos saksofonista lauluun on minulle ainakin niin vahva että siinä selkeästi ilmenee se tulelle ja elämävoimalle ominainen muutoksen voima.