Rakkaus

[Thelithiz]

Tekeepä mieleni vain sanoa, että en ymmärrä ihan, mistä puhutte noin kauniisti. En ole kokenut varsinaista rakastumista, korkeintaan pientä ihastusta ulkopuolisena, sekä kiintymystä ajan ja luottamuksen myötä. Ihmekös tuo, kun en ole oppinut luottamaan ihmisiin (varsinkaan miehiin) vaikka olen kohta kolmekymppinen. En kylläkään koe tarvetta sellaiseen sukupuoliseen/romanttiseen rakkauteen sen hankaluuksien takia, ja luettuani aivokemiasta. Kuulostaa kamalalta että harkintakyky menisi, mieliala vaihtelisi jne. Harmittaahan se, että ei ole muita vaihtoehtoja jos haluaisi jakaa arkensa ja elämänsä jonkun kanssa. Miksei tuttavallisia järkiliittoja enää ole, kun ne luullakseni kestäisivät paljon paremmin ja sopuisammin? Näen tällaisen rakkauden luonnon keinoksi saada olennot lisääntymään, ei sen vähempää eikä enempää. Yksilölliset mieltymykset ovat kemiallisia ja vaihtelevat. Sitä vaan sokeutuu heijastamaan johonkin kohteesseen omia harhaisia toiveitaan, tarpeitaan ja ihanteitaan, yleensä täyin epärealistisesti. Vaikka kuten sanottu, mistäs tällainen vanhapiika mitään tietää Rakastan kyllä monia ihmisiä, mutta se on sellaista jota harvoin edes huomaa. Jo kahdenkin ihmisen välistä rakkautta on kovin monenlaista...

[Soror O]

Tekeepä mieleni vain sanoa, että en ymmärrä ihan, mistä puhutte noin kauniisti. En ole kokenut varsinaista rakastumista, korkeintaan pientä ihastusta ulkopuolisena, sekä kiintymystä ajan ja luottamuksen myötä. Ihmekös tuo, kun en ole oppinut luottamaan ihmisiin (varsinkaan miehiin) vaikka olen kohta kolmekymppinen. En kylläkään koe tarvetta sellaiseen sukupuoliseen/romanttiseen rakkauteen sen hankaluuksien takia, ja luettuani aivokemiasta.

Itsellä oma hiljattain koettu avioero oli jossain määrin romanttiseen rakkauteen liittyvän idealismin kuolema. Olen viimeaikoina kierrättänyt mielessäni juuri noita aviokemiallisia selityksiä. Joku osa minusta odottaa vanhaa ikää, että koko romanttisen rakkauden hullutuksesta pääsisi lopullisesti lepoon. Mutta tuskin se niinkään menee. Itselle myös juuri romanttinen rakkaus on se vaikein rakkauden laji. Hämmennys asian tiimoilta on kroonista. Olen yrittänyt ottaa parisuhteen yhtälössä lukuun oman traumaattisen menneisyyden, isäprojektiot ja niin edelleen. Silti melkein kaikki on juurikin hankalaa. Olen kyllä ajatellut sitäkin, että ehkä minut on "tarkoitettu" elämään yksin.

Mutta jos idealismi kuoleekin, sekin syntyy aina uudelleen. Valitettavasti.

[Gethsemane]

Monia ajatuksia herättävä aihe. Rakkaus ei toki ole vain jotakin ihmisten välistä, vaikkakin tulokulmani näyttää tällä erää olevan ihmiskeskeinen. Eipä siinä sinänsä sen ihmeellisempää.

Ketjussa sivuttiin kysymystä onko rakkaus pelkästään aivokemiaa. Sitähän se epäilemättä osaltaan on ja tähän ajatukseen on tullut elämän aikana itsekin joskus turvauduttua. Luulisin että kyseessä on kuitenkin laajempi ilmiö. Jos tapaa ihmisen joka ominaisuuksiltaan olisi herättämään aivokemian (feromonit, mitkä lie erilaiset kasvojen piirteet jne.) ihmeitä, mutta itse ei ole valmis rakastumaan niin tässä määräävänä tekijänä on jokin muu kuin aivoihin aikojen saatossa rakentunut rakkauspotentia. Tai onko se rakentunut aikojen saatossa, sitähän ei voi tietää.

Lisäksi rakkaus on mahdollista tuhota ja sen sijalle voi tulla esimerkiksi vihaa. En tiedä onko tämä jonkinlainen rakkaudesta muodostuneen aivoradan purkautuminen toiseen suuntaan, mutta koska tuhoamiseen liittyy toimintaa niin väittäisin tässä tapauksessa mekanismi liittyy kokemukseen.

Oma tahto, elämäntilanne ja moni muu vaikuttaa siihen potentiaan onko rakastuminen mahdollista. Suosittelen Jyri Puhakaisen kirjaa ”Persoonan kieltäjät” jossa kritisoidaan neurotiedettä. Kirja saa miettimään miten aivot eivät ole sama kuin se mitä ihminen on, vaikka tämä onkin ajassamme kovasti edustettuna. Aivot, vaikka ovatkin monimutkainen mysteeri, on jotakin jolla on helppo selittää asiat. Tunteet, rakkaus, värit…ihminen.

Ihmisten rakkautta näyttäisi pitävän yllä erilaiset seikat. Tästäkin voisi tulla siihen lopputulemaan, että persoona määrittää asiaa osaltaan. Rakkaus voi toteutua fyysisemmin tai henkisemmin sen mukaan mikä juuri mitäkin rakkaustarinaa pitää kasassa. Mielestäni tämä on jonkinlainen persoonan+aivojen+tilanteen kombinaatio. Ai niin, rakkaus voi varmaan olla myös harmoniassa fyysisyyden sekä henkisyyden osalta.

Olen miettinyt samaa kuin Thelithiz. Mitä vikaa on järkiavioliitoissa tai no itse olen miettinyt, että järjestetyissä avioliitoissa. Kuulostaa epäilemättä todella homeiselta ajattelutavalta, mutta voisihan jonkun toisen arvioima avioparikombo olla ihan ok jos sen pyrkimyksenä on yhdistää toisilleen sopiva pari. Sillä vältytään ainakin aivokemian aiheuttamalta sekoilulta ja ehkä suuremmilta murheilta. Tai sitten juuri toisin päin.

Itsehän olen pelännyt rakkautta elämäni aikana paljon. Vaikka olen puhelias, niin se ei tee minusta ekstroverttia. Olen arvioinut joskus, että ilman rakkautta saattaa olla paremmin henkilökohtaisessa elämässä kiinni ja siten ”turvassa”. Lause on toisaalta järjetön ja toisaalta totta. Tästä käy ilmi kuinka valtavan suuri asia rakkaus on ja kuinka mieletön merkitys sillä on ihmisen valintoihin sekä kokemukseen elämästä ylipäänsä.

Jonkinlaiseen rakkaudettomaan tai rakkautta välttelevään elämäntapaan on helppo luiskahtaa piiloon. Siellä häiriötekijöitä on helpompi hallita, mutta samalla tätä määrittää ehkä pelko. Tällainen mekanismi muistuttaa samanlaista piiloutumista tai muurin rakentamista kuin syvä omaan itseen vetäytyminen turvaa hakien tai toisaalta puheen taakse kätkeytyminen.

[Cancer]

Tekee jostain syystä mieli palata tähän ketjuun, ehkä suhteuttamaan aiempia rakastumisen kuvauksiani viimeisimpiin vastauksiin. Kysyn itseltäni: miksi kyynisyys romanttisen-eroottisen rakkauden suhteen — esimerkiksi juuri noiden aivokemia-ajatusten muodossa — on minulle niin vierasta? Tiedän, että reduktiivinen materialismi on filosofisena kantana epäuskottava, mutta vaikkei näin olisi, minua tuskin ihan kamalasti vaivaisi ajatus siitä, että huimaus ja kihelmöinti vaikkapa nykyistä kumppaniani silmiin katsoessa olisi tyhjentävästi selitettävissä puheella hermosoluista. Toisaalta maailmassa, joka olisi näin erilainen kuin todellinen maailma — jossa reduktiivinen materialismi pitäisi paikkansa — ei subjektiivisia kokemuksia välttämättä lainkaan pääsisi syntymään, niin että koko kysymys vaivaamisesta — saati maailman metafyysisestä luonteesta — jäisi yksinkertaisesti esittämättä. Lopulta minusta vaikuttaa, että sanottaessa rakkauden olevan ”vain kemiaa” ilmaistaan metafyysisen kannan lisäksi (ja rakkauden ollessa kyseessä hyvin mahdollisesti olennaisemmin) myös tietynlaista tunteellista virittyneisyyttä, ehkä juuri tuota epäluottamusta ja pelkoa, johon niin Thelithiz, Ave kuin Gethsemane viittaavat. Ehkä tämä yhteys on ollut muuallakin kuin rivien välissä jo heidän viesteissään, enkä tuo tässä esille mitään varsinaisesti uutta, mutta no, pääsempähän naputtelemaan päivän amatöörifilot eetteriin.

Omaksuessani oman metafyysisen kantani — etteivät tietoisuus ja sen mahdollistamat ilmiöt, kuten rakastuminen, ole tyhjentävästi selitettävissä luonnontieteen keinon; että vaikka esim. neurologia on kiistatta totta ja olennaista, eivät sen tulokset ole ainoita eivätkä perustavimpia totuuksia mielestä — ilmaisen siis myös tunteellista todellisuutta, jossa minun on suhteellisen helppoa luottaa naisiin, miehiin ja muihin, joihin romanttisesti rakastun. Tietynlainen metafysiikka vetoaa minuun ”todentuntuisena” (myös) koska en (enää) ole taipuvainen epäilemään tunteitani tavalla, joka repäisisi elämismaailmaani piinallisen, totalisoivan kolmannen persoonan näkökulma-aukon. Tai sanotaanko, että minulla ei ole tarvetta uskoa reduktiiviseen metafysiikkaan ja siis selittää kiintymyksiäni pois, koska olen jotenkin ihmeellisesti — tässä kusisessa maailmassa — säästynyt traumoilta, jotka tekisivät toisen ihmisen ”armoille” asettumisesta liian pelottavaa.

Vänkää päätyä kertaamaan mielenfilosofisia kehitelmiään rakkaudelle omistetussa ketjussa. Sellaista on elämä Venuksen alaisuudessa: sydän palaa — ledilamppuna.

[Nahumatarah]

Voin aika hyvin allekirjoittaa että

Lyhyesti sanottuna rakkaus on ykseyden aistimista, näennäisesti toisistaan erotettujen olentojen sisäistä yhteyttä.

Metta bhavana (rakastava myötätunto) harjoituksen olen omaksunut osaksi meditaatiorutiinejani ja olen kokenut siitä olevan hyötyä myös suhtautumisessani rakkauteen laajemmassa merkityksessä. Etenkin nuorempana osaltani rakkaus näyttäytyi ylempänä lainaamassani artikkelissa mainitulla tavalla "vääränlaisena riippuvuutena" joka aiheutti monenlaisia ongelmia. Olin omaksunut, syystä tai toisesta, tavan pitää tunteeni tiukasti kurissa ja niillä oli ehkä juuri tästä syystä tapana purskahdella kausittain tulvana ulos, joka taas johti sarjasuhteisiin ja luonnollisesti sydänsärkyihin, niin omalta kuin muiden osallisten osalta. Mielestäni rakkaus ja myötätunto ovat ehdottomasti taitoja joita voi ja kannattaa harjoittaa.

[obnoxion]

Voin aika hyvin allekirjoittaa että
Lyhyesti sanottuna rakkaus on ykseyden aistimista, näennäisesti toisistaan erotettujen olentojen sisäistä yhteyttä.

Tämän virkkeen lukeminen oli minulle ratkaiseva sysäys seuran jäsenyyden hakemiselle vuonna 2007. Edelleen ajattelen että se on paras sanallinen selitys sille mitä rakkaus pohjimmiltaan on.