Itsetunto osana kehitystä

[Kavi]

Miten tärkeänä koette itsetunnon kehityksen arkisessa elossa ja esoterian parissa?
Voiko mitään todellista kehitystä tapahtua, jos yksilö omaa kieroon kasvaneen tai muuten vain huonon itsetunnon?

[Nefastos]

Kun puhutaan esoteriasta & henkisestä kehityksestä, minusta on hyvä pitää mielessä tuon sanan kirjaimellinen merkitys. Itsetunto: oman itsen tuntemus. Sellaisen asteittainen saavuttaminenhan on esoterian a & o ja koko koetus- & vihkimysmatkan tarkoitus.

Mutta yleensähän itsetunnolla tarkoitetaan kutakuinkin "tervettä itseluottamusta". (Arkikielessä usein jopa epätervettä itseluottamusta: eli "hyvä" itsetunto koetaan olevan ihmisellä joka pitää itseään ja kutakuinkin kaikkia valintojaan arvossa, oli siihen syytä tai ei.) Sellainen on siunaantunut uskoakseni hyvin harvoille ihmisille, sillä niin tavattoman monen psykologian osa-alueen tulee olla kunnossa, jotta itseluottamus olisi oikeasti terveellä pohjalla. Melkein kaikilla meillä se on jollain tapaa, puoleen tai toiseen tai tilanteesta riippuen kumpaankin, vähän vinksahtanut. Samanaikaisesti luulemme itsestämme liikoja, emmekä toisaalta osaa nähdä vahvuuksiamme niiden todellisessa arvossa, heittäytyä niiden varaan... pidämme itsessämme arvossa asioita joita ei pitäisi, pidämme itsestäänselvinä valintojamme jotka eivät sitä ole, koemme patologista epävarmuutta osa-alueilla joilla ei tarvitsisi.

Eli lyhyesti, koen että terveen itsetunnon kehkeyttämisen tulisi olla osa jokaisen esoteerikon työtä, ja oman itsetuntonsa (tai sen puutteen) kannatinpylväitä tulisi olla jatkuvasti valmis tarkastamaan.

"Hyvään itsetuntoon" liittynee sama asia mitä perinteisesti sanotaan rohkeudesta: se ei ole pelon puuttumista, vaan pelosta huolimatta toimimista; ponnistusta vaikka ja koska ponnistus on vaikea. Sellainen on tietysti sitä vaikeampaa mitä syvemmälle psyykeen kellareihin avoin tai salainen pelko/itse-epäily ulottuu.

[Beshiira]

Hieman ylläolevaankin viitaten, minusta on harmillista, miten yksioikoisesti yleisesti tunnutaan suhtautuvan sellaisiin käsitteisiin kuin "itsetunto" tai "itsevarmuus". Niillä tarkoitetaan yleensä hyvin tietyntyyppistä ulkoista käytöstä ja olemusta, ja suhteessa tähän olen itsekin nuorempana ajatellut, että minulla on "huono itsetunto". Mitä enemmän on alkanut hahmottaa ihmisten temperamenttieroja ja ylipäätään sitä, miten erilaisia olemme, sitä monimutkaisemmaksi itsetunnon- tai varmuuden luonnekin on käynyt. Itselleni oli joskus suuri oivallus, kun keskustellessani aiheesta erään ystäväni kanssa ymmärsin, että on esimerkiksi aivan mahdollista olla itsevarma omassa epävarmuudessaan. Ja sellaiseen kirjaimelliseen itsensä tuntemiseen ja hyväksymiseen pyrkiminen on myös lopulta vaativampaa ja rohkeampaakin kuin esimerkiksi ulkoisiin odotuksiin mukautuminen, sillä siinä vaaditaan ihan toisella tavalla rehellisyyttä, suoraselkäisyyttä, ymmärrystä ja armoa myös itseään kohtaan. Oman temperamenttinsa tunnistaminen ja sen pohjalta pyrkiminen kohti "parhainta mahdollista itseään" tuntuisi olevan eräänlainen esoterian alkupiste ja kivijalka.

Voiko mitään todellista kehitystä tapahtua, jos yksilö omaa kieroon kasvaneen tai muuten vain huonon itsetunnon?

Olen miettinyt samaa. Uskon, että esimerkiksi itsesääli tai -viha ovat lopulta vakavia esteitä henkisessä kehityksessä (kuten tietty millä tahansa tavalla "värittynyt" omakuva muutenkin), mutta vaikka tällaisia tuntemuksia olisikin alussa, sikäli kun ponnistelu on rehellistä ja kehitystä tapahtuu, "kieroon kasvanut itsetunto" alkaa varmasti myös ennen pitkää suoristua. Samalla käsitys siitä, mitä se itse ylipäätään on, muuttuu.

[obnoxion]

Ajattelen että pystyvyyteen perustuva itsetunto on varsin keskeinen asia. Vaikkapa väkivallattomuuden kannalta on minusta eri asia, valitseeko ihminen olla käytyämättä valtaa, tai onko ihminen vailla valtaa, ja tekee sitten välttämättömyydestä hyveen.

[Kavi]

Tässä on tullut jokaiselta vastaajalta todella hyvää pohdittavaa. Kiitän vastauksista toivottavasti myös lukijoille tästä on hyötyä.

Omalla kohdallani aloin syksyllä pohtia oman temperamenttini pienuutta. Ikään kuin koko olemukseni olisi laatikko ja sen sisältä olisi pyrkimässä jokin laatikkoa isompi tahto esiin, mutta seinämät eivät tunnu antavan periksi. Samalla on nyt tullut käytyä sitten taas jälleen itsensä hyväksymistä läpi, mikä tuntuukin olevan hyvin vaikeaa monelle. Self-help kirjallisuus sikseen.