Esimerkkejä vasenkätisestä kristillisyydestä
Posted: Fri Jul 26, 2013 8:06 am
Lueskeltuani viime päivinä huolellisesti Paul Koudounarisin uskomatonta teosta The Empire of Deathia, palasi jälleen mieleeni kristilliset traditiot jotka ovat kallellaan hyvin voimakkaasti vasenkätiseen uskonnollisuuteen. Tai pikemminkin edustavat sitä hyvinkin puhtaasti.
Olen ollut pitkään taipuvainen näkemään hyvin kirkkaan vasenkätisen palvonnan kirjon esimerkiksi Jeesuksen ihmeteoissa, ristikuoleman mystiikassa, sekä ohjeistuksissa opetuslapsille; Jobin kirjassa puolestaan kuvataan jotakin niin käsittämätöntä Jumalan silmästä silmään kohtaamista, ettei sen enteenä voi olla kuin suunnaton inhimillinen katastrofi; kristillisyyden monet pyhimykset ovat marttyyrejä ja heidän kuolintapansa on usein huomattavasti heidän elämäänsä keskeisempi osa heille omistautuneen kultin kuvastoa. On myös mielenkiintoinen tosiasia, että kristillinen seurakunta sai alkunsa maan alla hautaholveissa.
Myös mm. katolilaisessa luostariperinteessä on aikojen saatossa ollut niin hurjaa meininkiä että Intian aghori-joogit menettävät ainutlaatuisuutensa kertaheitolla. Tästä hyvänä, äärimmäisenä esimerkkinä mainittakoon ilmeisestikin 1800-luvun lopulla ulkopuolisesta pakotuksesta suljettu salaperäinen nunnaluostari Sepolta Vive, jonka maanalaisissa tiloissa eristettyinä eläneiden sisarien tervehdys toisilleen oli muistutus kuolemasta. Luostarissa kuolleet nunnat jätettiin usein kuolinsijoilleen lojumaan hyvinkin pitkiksi ajoiksi. Tämän jälkeen useat ruumiit balsamoitiin ja asetettiin näytille luostarin tiloihin, käsikädessä pääkallojen ja ihmisluista valmistettujen symbolien kanssa. Luostarin sisaret nukkuivat ruumisarkuissa ja viettivät tuntikausia vuorokaudesta meditoiden kuolemaa. Luostarin nimi tarkoittaa "elävältä haudattua", ollen täten erityisen kuvaava. Nimen teologinen pohja oli ilmeisestikin Kristuksen maan päälle tulemisen meditoimisessa, eli 'sielun elävältä hautautumisessa'.
Vaikka tässä onkin kyseessä vain yksi äärimmäinen esimerkki, on kuitenkin vastaavanlainen lähestymistapa hyvin keskeinen osa kristillisen tradition hartaudenharjoitusta. Pääsiäisajan paastot, jotka liittyvät kristuksen kärsimyksen meditoimiseen ovat todella universaaleja kristillisessä maailmassa. Katolilaisuuden piirissä on myös monia hyvin mystisiä harjoituksia, jotka liittyvät esimerkiksi Marian sydämen hyveiden ja surujen löytämiseen, liittyen voimakkaasti seuratun teologian toteuttamiseen elämässä omakohtaisella tavalla.
Mortifikaatio, jota Azazelin Tähti pitää keskeisenä osana aktiivista hengellisyyttä, on ollut läpi historian hyvin voimakkaasti keskeinen osa myös kristinuskoa. Näkisin, että tämän kuvaston ja lähestymistavan voimakas ja syvä merkityksellisyys katoaa rakenteesta vasta kun hartaudenharjoitus vakavana pyrkimyksenä kohti henkistä päämäärää lakkaa. Mortifikaation jokatasoinen välttämättömyys pyrkimyksestä ja traditiosta katoaa vasta kun sen tähtäimessä oleva päämäärä on tullut niin arkiseksi, ettei kuoleman käsitteistöön kulttuurillisesti sidottua "käsittämättömän toiseuden" kaipuuta enää osata kokea. Vaikka itse väittäisin, että todellinen, syvällinen hartaus kumpuaa juurikin tuosta "käsittämättömästä toiseudesta", sen kaipuusta, sen löytämisestä ja yhä uudelleen kadottamisesta, etc. Näin ollen mortifikaatiotematiikka voitaisiin jopa nähdä eräänlaisena esoterian ja eksoterian jakavana verhona. Ironisesti kenties sinä samana temppelin kahtia jakavana verhona, jonka Jeesus repi juuri omalla kuolemallaan.
Jos aiheeseen liittyen herää ajatuksia, enemmän esimerkkejä, huomioita, niin sana on vapaa.
Olen ollut pitkään taipuvainen näkemään hyvin kirkkaan vasenkätisen palvonnan kirjon esimerkiksi Jeesuksen ihmeteoissa, ristikuoleman mystiikassa, sekä ohjeistuksissa opetuslapsille; Jobin kirjassa puolestaan kuvataan jotakin niin käsittämätöntä Jumalan silmästä silmään kohtaamista, ettei sen enteenä voi olla kuin suunnaton inhimillinen katastrofi; kristillisyyden monet pyhimykset ovat marttyyrejä ja heidän kuolintapansa on usein huomattavasti heidän elämäänsä keskeisempi osa heille omistautuneen kultin kuvastoa. On myös mielenkiintoinen tosiasia, että kristillinen seurakunta sai alkunsa maan alla hautaholveissa.
Myös mm. katolilaisessa luostariperinteessä on aikojen saatossa ollut niin hurjaa meininkiä että Intian aghori-joogit menettävät ainutlaatuisuutensa kertaheitolla. Tästä hyvänä, äärimmäisenä esimerkkinä mainittakoon ilmeisestikin 1800-luvun lopulla ulkopuolisesta pakotuksesta suljettu salaperäinen nunnaluostari Sepolta Vive, jonka maanalaisissa tiloissa eristettyinä eläneiden sisarien tervehdys toisilleen oli muistutus kuolemasta. Luostarissa kuolleet nunnat jätettiin usein kuolinsijoilleen lojumaan hyvinkin pitkiksi ajoiksi. Tämän jälkeen useat ruumiit balsamoitiin ja asetettiin näytille luostarin tiloihin, käsikädessä pääkallojen ja ihmisluista valmistettujen symbolien kanssa. Luostarin sisaret nukkuivat ruumisarkuissa ja viettivät tuntikausia vuorokaudesta meditoiden kuolemaa. Luostarin nimi tarkoittaa "elävältä haudattua", ollen täten erityisen kuvaava. Nimen teologinen pohja oli ilmeisestikin Kristuksen maan päälle tulemisen meditoimisessa, eli 'sielun elävältä hautautumisessa'.
Vaikka tässä onkin kyseessä vain yksi äärimmäinen esimerkki, on kuitenkin vastaavanlainen lähestymistapa hyvin keskeinen osa kristillisen tradition hartaudenharjoitusta. Pääsiäisajan paastot, jotka liittyvät kristuksen kärsimyksen meditoimiseen ovat todella universaaleja kristillisessä maailmassa. Katolilaisuuden piirissä on myös monia hyvin mystisiä harjoituksia, jotka liittyvät esimerkiksi Marian sydämen hyveiden ja surujen löytämiseen, liittyen voimakkaasti seuratun teologian toteuttamiseen elämässä omakohtaisella tavalla.
Mortifikaatio, jota Azazelin Tähti pitää keskeisenä osana aktiivista hengellisyyttä, on ollut läpi historian hyvin voimakkaasti keskeinen osa myös kristinuskoa. Näkisin, että tämän kuvaston ja lähestymistavan voimakas ja syvä merkityksellisyys katoaa rakenteesta vasta kun hartaudenharjoitus vakavana pyrkimyksenä kohti henkistä päämäärää lakkaa. Mortifikaation jokatasoinen välttämättömyys pyrkimyksestä ja traditiosta katoaa vasta kun sen tähtäimessä oleva päämäärä on tullut niin arkiseksi, ettei kuoleman käsitteistöön kulttuurillisesti sidottua "käsittämättömän toiseuden" kaipuuta enää osata kokea. Vaikka itse väittäisin, että todellinen, syvällinen hartaus kumpuaa juurikin tuosta "käsittämättömästä toiseudesta", sen kaipuusta, sen löytämisestä ja yhä uudelleen kadottamisesta, etc. Näin ollen mortifikaatiotematiikka voitaisiin jopa nähdä eräänlaisena esoterian ja eksoterian jakavana verhona. Ironisesti kenties sinä samana temppelin kahtia jakavana verhona, jonka Jeesus repi juuri omalla kuolemallaan.
Jos aiheeseen liittyen herää ajatuksia, enemmän esimerkkejä, huomioita, niin sana on vapaa.