Turms, kuolematon
Posted: Mon Apr 11, 2022 2:15 pm
Varjon kaltaisina, kuun hohteessa kohosivat kuuruumiini käsivarret ilmaan. Mutta sanoin ”Taivaallisenakaan en tahdo palvella sinua jumalatar.” Kuuruumiini ei harhauttanut minua enää. Sen sijaan kasvoi silmiini suojelusenkelini siivekäs valoruumis, kauneinta ihmisruumista kauniimpana. Hän lähestyi minua elävämpänä kuin mainen ihminen, istahti lepovuoteeni laidalle ja hymyili kaihoisasti minulle. Sanoin ”Koske minua kädelläsi, jotta tuntisin vihdoin sinut. Vain sinua ikävöin enää väsyttyäni himoitsemaan kaikkea maista.” ”Ei ei”, hän sanoi. ”Vielä et tunne minua, mutta kerran olet tunteva minut. Ketä tahansa olet maanpäällä rakastanut, vain minua olet rakastanut hänessä. Me kaksi, sinä ja minä, olemme erottamattomat, mutta aina erillämme, kunnes vihdoin saan sulkea sinut syliini ja kantaa sinut vahvoilla siivilläni pois.”
Mika Waltarin kirjassa Turms kuolematon on kaunis vertaus Turmsin kaipuusta kohti omaa korkeampaa itseä, joka voidaan nähdä suojelusenkelin vertauskuvana. (Augoiedes, Lucifer) Tämä kyseinen kirja on eräs suosikki kirjoistani. Tarinassa Turms kokee erilaisia kokemuksia, jotka saavat hänet kaipaamaan yhä vahvemmin omaa ”suojelusenkeliään” ja vapautumista maallisuuden harhasta.
”En pelkää sinua, Khimaira” Huusin yksin huoneessani. ”Yhä elän ihmisen elämää, minää Turms, en kuolematon, vaan ihminen kaltaisteni joukossa.” Mutta vielä kerran huudettuani uhmani julki tiesin, ettei se ollut totta. En ollut enää ihmisten kaltainen, vaan eronnut heistä. Ketään ei ollut enää ympärilläni, jota olisin kaivannut läheisekseni. Rikkauteni oli minulle kyllästys. Valtani taakka. Ruoka väsytti minua. Viini ei jaksanut ilahduttaa minua. Ihmisten puhutteleminen vaivasi minua. Päätösten tekeminen oli minulle ponnistus.
Tämä kuvaa hyvin monelle okkultistille varmasti tuttua vaihetta, jota voisi kuvata ns. maailmasta erkanemisen illuusioksi, jossa okkultistisella tiellä oleva ihminen kokee erillisyyttä ympäröivää pinnallista elämää kohtaan. Tällaisia vaiheita olen itsekin kokenut tietyissä kohtaa polkuani, mutta kuitenkin lopulta löytänyt tieni ulos tästä muistamalla kaiken ykseyden ja kokemalla sen vahvasti omassa elämässäni ja toiminnassani.
”Tunnustan, sanoin, ”Tunnustan. Kaikki elämäni teot, jotka olen itse päättänyt itsepintaisesti omasta tahdostani, kaikki ne teot ovat olleet väärin, vahingollisia itselleni ja muille. Vain seuratessani sinun johdatustasi itse tietämättä miksi, unissakävijän tavoin, olen erehtymättömästi osunut oikeaan. Mutta mikä minä olen, Turms, ja miksi olen tällainen, sen tahdon vielä selvittää itselleni. Omasta tahdostani enkä sinun tahdostasi, jotta en unohtaisi”, ”Tosiaan olet tehnyt kaikkesi jotta uskoisin, mutta vieläkään en usko. Niin paljon olen yhä ihminen. Vasta sitten uskon, kun jossakin toisessa elämässä havahdun kerran myrskynjyrinä korvissani ja muistan ja tunnen itseni. Kun niin tapahtuu olen veroisesi, Silloin voimme paremmin sanella ehtomme toisillemme.”
Tässä voidaan nähdä se kuinka emme voi astua harhaan jos toimimme meidän korkeammasta itsestä käsin, mutta ihminen on niin samaistunut omaan egoonsa ts. alempaan itseensä, että tästä käsin toimien aiheuttaa harmia itselleen ja muille ihmisille.
Mika Waltarin kirjassa Turms kuolematon on kaunis vertaus Turmsin kaipuusta kohti omaa korkeampaa itseä, joka voidaan nähdä suojelusenkelin vertauskuvana. (Augoiedes, Lucifer) Tämä kyseinen kirja on eräs suosikki kirjoistani. Tarinassa Turms kokee erilaisia kokemuksia, jotka saavat hänet kaipaamaan yhä vahvemmin omaa ”suojelusenkeliään” ja vapautumista maallisuuden harhasta.
”En pelkää sinua, Khimaira” Huusin yksin huoneessani. ”Yhä elän ihmisen elämää, minää Turms, en kuolematon, vaan ihminen kaltaisteni joukossa.” Mutta vielä kerran huudettuani uhmani julki tiesin, ettei se ollut totta. En ollut enää ihmisten kaltainen, vaan eronnut heistä. Ketään ei ollut enää ympärilläni, jota olisin kaivannut läheisekseni. Rikkauteni oli minulle kyllästys. Valtani taakka. Ruoka väsytti minua. Viini ei jaksanut ilahduttaa minua. Ihmisten puhutteleminen vaivasi minua. Päätösten tekeminen oli minulle ponnistus.
Tämä kuvaa hyvin monelle okkultistille varmasti tuttua vaihetta, jota voisi kuvata ns. maailmasta erkanemisen illuusioksi, jossa okkultistisella tiellä oleva ihminen kokee erillisyyttä ympäröivää pinnallista elämää kohtaan. Tällaisia vaiheita olen itsekin kokenut tietyissä kohtaa polkuani, mutta kuitenkin lopulta löytänyt tieni ulos tästä muistamalla kaiken ykseyden ja kokemalla sen vahvasti omassa elämässäni ja toiminnassani.
”Tunnustan, sanoin, ”Tunnustan. Kaikki elämäni teot, jotka olen itse päättänyt itsepintaisesti omasta tahdostani, kaikki ne teot ovat olleet väärin, vahingollisia itselleni ja muille. Vain seuratessani sinun johdatustasi itse tietämättä miksi, unissakävijän tavoin, olen erehtymättömästi osunut oikeaan. Mutta mikä minä olen, Turms, ja miksi olen tällainen, sen tahdon vielä selvittää itselleni. Omasta tahdostani enkä sinun tahdostasi, jotta en unohtaisi”, ”Tosiaan olet tehnyt kaikkesi jotta uskoisin, mutta vieläkään en usko. Niin paljon olen yhä ihminen. Vasta sitten uskon, kun jossakin toisessa elämässä havahdun kerran myrskynjyrinä korvissani ja muistan ja tunnen itseni. Kun niin tapahtuu olen veroisesi, Silloin voimme paremmin sanella ehtomme toisillemme.”
Tässä voidaan nähdä se kuinka emme voi astua harhaan jos toimimme meidän korkeammasta itsestä käsin, mutta ihminen on niin samaistunut omaan egoonsa ts. alempaan itseensä, että tästä käsin toimien aiheuttaa harmia itselleen ja muille ihmisille.