Soror O wrote: ↑Tue Sep 07, 2021 3:35 pmItse samastuin myös Discordameliorin henkeen ja koen sen olevan elimellinen osa Fosforosta ja omaa satanismiani. Omalla tavallani vihaan Jumalaa ja olevaista. Kuitenkin näen tämän vastustuksen olevan vain hyvin rajallinen osavastaus olemassaolon kysymykseen. Jollain tasolla näen tämän vastustuksen, ongelmakeskeisyyden, juuri koomisimpana piirteenä omassa maailmanhahmotuksessani. Se ei kuitenkaan tee tästä vastustuksesta/kärsimyksestä vähemmän totta - päin vastoin. Samaan aikaan kuitenkin koen, että olen totuudellinen silloin kun kykenen sanomaan kaikelle ja Jumalalle 'kyllä'. Tämä ei tarkoita moraalisesta agenttiudesta luopumista, laiskaa tyytymistä tai puolimatkaan uupumista. Pikemmin koen, että varaukseton hyväksyntä luo vasta momentumin kiihdytetylle liikkeelle ja transformaatiolle toivottuun suuntaan.
Hyvä, että tämä tuli tässä nyt esiin, koska tämä on miltein ainoa piirre, jota olen ajattelussasi ihmetellyt. Että miksi, ja miten, näet ongelman olevan olemassa? Mikä tuo ongelma pohjimmiltaan on, sinun filosofiassasi?
Kaipaus lakkaamiseen on välillä hyvin voimakasta itselläni - nykyään tosin harvemmin. Mutta jollain tasolla suhtaudun kaikkeen ikäänkuin kosmisen narrin asenteella - olen ok. sen kanssa, vaikka elämä/kärsimys jatkuisi ikuisesti, olen ok. sen kanssa, ettei se jatku. Olen ok., jokatapauksessa, aina, ikuisesti. En pysty ottamaan juuri enää mitään pohjimmiltaan kovin vakavasti (ajattelun tasolla, arkielämässä suhtaudun tiettyihin asioihin vakavasti tai vaativasti). Totta kai välillä nousee kysymyksiä kuten: "Olenko käsittänyt jotain hirvittävällä ja kohtalokkaalla tavalla väärin, kun kaikki onkin lopulta helppoa ja hyvin?" Tässä kohtaa on ehkä hyvä panna merkille se, että tämä muutos on radikaali siihen tapaan, jolla aikaisemmin koin elämän. Koin elämän jonkinlaiseksi maanpäälliseksi helvetiksi elämäni ensimmäiset vuosikymmenet, ja nyt tuo on enää kuin pahaa unta, josta heräsin (enkä osaa määrittää tarkkaa aikaa, milloin). Muistan kyllä yhä kuinka polttavia tuon helvetin liekit olivat ja kuinka todelliselta kipu tuntui. Mutta en enää kykene pitämään helvettiä todellisena. Inhimillinen vastustus ja kipu ei ole kadonnut mihinkään, mutta en vain kykene pitämään sitä tietyltä tasolta koettuna todellisena. Tiedän, että tulen murtumaan inhimillisen kärsimyksen ja surun edessä vielä monta kertaa, aivan kuten Jeesuskin murtui, mutta sitä kuka murtuu ei ole enää (tai ehkä häntä ei koskaan ollut). Saattaa olla, että olen vain tullut hulluksi. Tai olen hullu sillä vanhalla tavallani, mutta se saa uusia muotoja. Ehkä tajuan kuolemani hetkellä pelanneeni tämän pelin väärin, tai ehkä muistan (jälleen), ettei ole oikeaa eikä väärää tapaa pelata tätä. Se riippuu siitä, mitä on tavoitellut, ja jos ei tavoittele enää mitään (tiettyä), on yhtä onnellinen päätyy sitten ylös tai alas. Tätäkö on kadotus, kun ei enää kykene erottamaan suuntia? Vai tätäkö lunastus? Tähän ei kukaan voi vastata, ja siksikin näistä usein vaietaan.
Kadotus ja lunastus ovat äärimmäisen lähellä toisiaan, kuten kaikki todelliset vastakohdat. Ja kuitenkin ne ovat kosmoksen ääripäissä, koska ne erottaa toisistaan koko dharmisen matkan pituus ihmisen sisäistä oivallusta ja sen toimeenpanoa. Vihkimyksiähän ei oteta filosofialla, vaan elävällä elämällä. Se joko elää ja toteuttaa ylöspäistä rakkautta, jolle olennaisinta on kärsimyksen poistaminen ja (muiden/yhteisen) elämän merkityksellistäminen, tai ei.
Mikä ongelma minusta on, kysyt. Ongelma on maailman kärsimys. Tuo yhteinen, jaettu, sisäänhengitetty kärsimys on niin essentiaalinen asia, että se on kuin kaiken muun kokemisen sävynä. Juhlat voivat olla hyvät, mutta jos kuuluu että naapurissa hakataan jotakuta, silloin on aika kääntää volat alas eikä ylös, ja tehdä sen mitä voi asian auttamiseksi.
Ajatus siitä että kärsimys ehkei olekaan paha asia on niin olemassaolon perusohjelmointiin kajoava tekijä, että siten todella (ei vain nimellisesti) kokeva ihminen on jo lakannut olemasta elävä olento ja muuttunut demoniseksi. Buddhalainen valaistuminen liitetään usein kärsimyskokemuksen trivialisoitumiseen. Lähestymistapa on kuitenkin vinksahtanut ja jopa vaarallinen. Tosiasiassa buddhalainen järjestelmä tuntee kahdenlaisia valaistuneita: buddhat, jotka ovat vetäytyneet nirvânaan kaiken käsitteellisen olemassaolon tuolle puolen, ei-inkarnaatioon; ja bodhisattvat, jotka pitävät yllä ihmisyyttään auttaakseen muita pois kärsimyksestä. Nämä molemmat valaistuneisuuden ilmentymismuodot ovat kärsimyksen trivialisoimisen vastaesimerkkejä. Bodhisattvat ilmeisellä ja radikaalilla tavalla, buddhat disinkarnoitumisessaan ja opetuksen antamisessaan. Buddha joka ei pyrkisi kärsimyksen vähentämiseen olisi jonkinlainen kosmisen tason ameeba, ja liittyy uskoakseni pitkälti kulttuuriseen käännösvirheeseen, että asia on meillä usein koettu näin. On totta että buddhalaisen kirjallisuuden syvää filosofista debattia lukiessa asian ydin eli kärsimyksen poistaminen helposti hämärtyy, koska sen retoriikka yhdistää suostuttelevia ja mystisiä elementtejä. Kaiken kärsimyksen näennäisen trivialisoimisen taustalla on kuitenkin vankka pyrkimys kärsimyksen poistamiseen, ja väitän tosiaan, että milloin tuo peruselementti alkaa ihmisyydestä katoamaan, kyseessä on vaarallinen dissosiaation muoto.
Asiaa voidaan havainnollistaa esimerkiksi seuraavasti. Jokainen meistä voi ajatella jonkin kärsimyksen muodon, joka olisi meille aidosti triviaali. Mutta jos alamme käännellä kärsimyksen laitetta käsissämme, eli kysymme että no entäpä jos tapahtuisi x, y, tai z, niin jos ihminen on rehellinen, hän melko nopeasti myöntää että no tämähän olisi täysin kestämätöntä. En ota esimerkkejä, koska maailma on täynnä niin kuvottavaa, groteskia pahuutta, että esimerkeistä tulisi helposti todella ahdistavia. Ja kuitenkin nuo ahdistavan pahuuden esimerkit elävät kanssamme koko ajan. Tätä asiaa ei voi eikä saa trivialisoida.
Monet tahot (esimerkiksi vaikka tämän keskustelun alkukontekstin syväekologit) kokevat, että ongelman ydin on inhimillistä alkuperää. Tiettyyn pisteeseen asti, nimittäin käytännön tasolla, voin yhtyä tähän ajatukseen, ja elää sen mukaisesti. Tällöin on vain oltava tarkkana siinä, että vastustajaa ei kartoiteta liian etäälle itsestä tai johonkin tiettyyn ryhmään: jos ongelma on ihmisyydessä, niin se on kaikessa ihmisyydessä, ja se ilmenee siten helposti myös oman samaistumisryhmäni kautta, vaikka vähän eri asennossa kuin näkemissäni helpoissa vihollisissa. Mutta ontologisella, eksistentialistisella tasolla en koe, että ongelman ydin olisi ihmisessä: ongelman ydin on itse olemisessa ("Jumalassa"). Olemassaolo – Q.E.D. – rakentuu tavalla, joka mahdollistaa ja tekee väistämättömäksi kokonaisuutensa ikuisen kärsimyksen. Tämä on se oivallus, joka ajaa ihmisen hulluuteen.