Tällaiselle olen tuntenut ja havainnut olevankin paljon tarvetta, kun tapauskovaisen kristinuskon yhteisöllisyys on jokseenkin epäonnistunutta. Tai ehkä sosiaalisen puolen ylipainotus on lopulta etäännyttänyt yhdistävästä ytimestä? Joka tapauksessa olen itse elänyt siinä mielessä siunattua lapsuutta, että on tullut otettua osaa vanhoihin pakanajuuret omaaviin vuodenkierron juhliin kyläyhteisön maadoittuneisuuden kautta. On oltu trulleja, kokoonnuttu pääsiäiskokolle, tuotu juhannuskoivut talon eteen, haettu joulukuuset metsästä nuotiokahvien kera jne. Se kuinka jossain näissä vanhoissa tavoissa kätkettynä elää myyttinen taso, joka vielä kaikuen vahvistuu paikallisten luonnonhenkien ja niiden kokouman - genius loci - kautta (vrt. kristinuskon myyttien pienehkö dissonanssi, kun oma kulttuurimme ei tunne esim. palmunlehtiin elävää yhteyttä) tavoitti ainakin minut lapsuuteni vuosina. En osannut sanallistaa niitä asioita vasta kuin aikuisena, mutta ne ympäröivät minua kuin jonkinlainen mysteerinäytelmä. Mm. usko joulupukkiin oli minulle tavallaan pyhä asia vielä silloinkin kun jo tiesin joulupukin salaisuuden, koska sen kautta pääsin kurkottelemaan eräänlaiseen romantiikan merkityksen henkeen, joka muuten oli arkena varsin etäällä. Mitä tahdon tällä sanoa on se kuinka tärkeää perinteiden jatkaminen ja opetus jälkipolville on.Louhikärmes wrote: ↑Tue Mar 14, 2023 9:47 amnäen Karhun kansan toiminnan ensisijaisesti yhteisöllisenä uskonharjoituksena, sellaisena jonka juhliin tuntuu tärkeältä kerääntyä nimenomaan lasten kanssa.
Yksi kysymys, joka herää ja jota satuimme sivuamaan viimeisimmän Lucifer looshin kokouksen yhteydessä, jonka teemana oli juurikin lapsien kasvatus ja ihmisen ikävuosien kehityskaari. Esitin siellä kuinka saattaa olla jokseenkin ongelmallista iskostaa lapsiin itselle spesifejä uskonpainotuksia (moinen painotus herättää helposti antipatiaa vanhempien oudon pakkomielteiseltä näyttävää uskoa kohtaan) sen sijaan, että pyrkii antamaan lapselle laajalla skaalalla eväitä, joista hänen on sitten mahdollista ammentaa kun hänen sisin niitä kutsuu. Esimerkiksi jos minulla olisi lapsia niin en tahtoisi iskostaa heihin satanismia, mutta voisin kuitenkin kysyttäessä vastata siihen liittyviin ajatuksiin. Kyse on siis kulttiutumisen ongelmapisteistä unohtamatta kuinka mysteerikulteilla on varmasti myös hyvät puolensa. Minun on jokseenkin vaikea hahmottaa miten olisin omassa lapsuudessani reagoinut pakanallisiin menoihimme ja niiden myyttisiin tasoihin, jos tapamme ei olisi suodatettu kyläyhteisön maadoittuneisuuden ja ympäröivän kulttuurin maadoittuneisuuden kautta, vaan se olisi ollut ikään kuin väkevämmin kulttitoimintaa. Herääkö jotain ajatuksia tai miten olette suhtautuneet tähän puoleen asiasta?