Vanhempisuhteet

Oman elämän ja nykymaailman yhteen sovittaminen.
User avatar
Nefastos
Posts: 3029
Joined: Mon May 24, 2010 10:05 am
Location: Helsinki

Vanhempisuhteet

Post by Nefastos »

Miten koet vanhempisuhteidesi läsnäolon elämässäsi, erityisesti sisäisessä elämässä?

Tämä tavattoman intiimi ja monisyinen aihe on mielestäni myös todella tärkeä itse kunkin pohdittavaksi. Selkeästi kriisiytynyt vanhempisuhde (huonot, riitaisat välit) voi olla jopa terveempi kuin luulotellun yksioikoinen "meillä menee hyvin ja rakastan vanhempiani", jonka pohjalta voi löytyä (käytännössä aina löytyy) monenlaista traumatiikkaa. Isä ja äiti kun ovat paitsi Jumalan asemassa lapselle – eli monenlaisten tiedostamattomien jäljittelyjen kohteita läpi koko elämän – myös varsin inhimillisiä, toisin sanoen erehtyväisiä & tiedostamattaankin itsekkäitä. Ellei tätä asiaa käsittele hyvin pitkällisen yksilöitymisen prosessissa, riippuvuus omista vanhemmista ja näiden jäljittelystä joko suoraan tai antiteesin kautta, voi hyvinkin kestää koko elämän.

Keskustelunavaukseksi ja referenssiksi liitän yhden alaviitteen Luciferin katekismuksesta. Tämä on esitetty kommentaarissa neljänteen käskyyn: "Vihaa isääsi ja äitiäsi, jotta voisit seurata totuutta."

Luciferin katekismus wrote:Jos tämä käsky kuulostaakin kohtuuttoman kovalta, se löytyy jo evankeliumien alkuperäisestä kristinuskon opetuksesta, vaikkakaan ei sen haaleasta myöhemmästä tulkinnasta.
”Ja hänen äitinsä ja veljensä tulivat, seisahtuivat ulkopuolelle ja lähettivät hänen luoksensa kutsumaan häntä. Ja kansanjoukko istui hänen ympärillään, ja he sanoivat hänelle: "Katso, sinun äitisi ja veljesi tuolla ulkona kysyvät sinua". Hän vastasi heille ja sanoi: "Kuka on minun äitini, ja ketkä ovat minun veljeni?" Ja katsellen ympärilleen niihin, jotka istuivat hänen ympärillään, hän sanoi: ’Katso, minun äitini ja veljeni!’”
– Mark. 3:31-34. Ja:
”Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan rauhaa maan päälle; en ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan. Sillä minä olen tullut 'nostamaan pojan riitaan isäänsä vastaan ja tyttären äitiänsä vastaan ja miniän anoppiansa vastaan; ja ihmisen vihamiehiksi tulevat hänen omat perhekuntalaisensa.'”
– Matt. 10: 34-36.


p.s. Meillä menee hyvin ja rakastan vanhempiani.
Faust: "Lo contempla. / Ei muove in tortuosa spire / e s'avvicina lento alla nostra volta. / Oh! se non erro, / orme di foco imprime al suol!"
User avatar
Smaragd
Posts: 1120
Joined: Thu Jan 09, 2014 4:27 am

Re: Vanhempisuhteet

Post by Smaragd »

Vanhempien ja rakastavaisten etäisyys ja erkaantuminen on hyvin samankaltaista, molemmissa syvä sielunyhteys jää herkästi kummittelemaan. Mietiskelin tässä eilisiltana taas intensiivisesti sydämen särkymisiä ja kuinka joihinkin menneisyyden ihmisiin ei ole enää helppo saada elävää yhteyttä, koska tavalla tai toisella ”lopetetussa” ihmissuhteessa toinen ihminen on ikään kuin kivettyä Saatanan naamioiksi (joita vanhempamme myös meille usein etäältä edustavat), tietynlaisiksi ja toimimaan jonkin tietyn demonisen kaavan mukaan, jonka sielujen kosketuspinta on toisiinsa polttanut. He ovat tulleet meissä toiseuden edustajiksi ja elävät omaa eläämäänsä sieluumme suljettuna. Tässä ollaan kuoleman äärellä, sillä se jälki mikä jää kummittelemaan on niin yksipuolinen kuva toisesta ihmisestä, että se jää ikään kuin raahaamaan toisen ihmisen elämän monimuotoisempaa potentiaalia kuoleman pyörteeseen. Esimerkiksi minulla (ja muillakin) on kuva äidistäni jokseenkin hankalana ihmisenä ja se kuva aiheuttaa meidän välillemme väärinymmärrystä ja pitää hänet kiinni niissä demonisissa osissa silloinkin kun hänen puoleltaan ei näin olisi, minä olen itse(kin) takertunut siihen hänen hankaluuteensa. Minusta oleellista olisi saada nämä kummitusten käsittelemättömät asiat läpikäydyksi ja kohdatuksi(!) tämän ihmisen kanssa, mieluiten itse konfliktitilanteen ulkopuolella neutraalimmassa ilmapiirissä. Koen näiden asioiden nousemisen merkkinä tarpeesta ja ”piilotetun hedelmällisyyden” dynamiikasta jota tulisi ihmisten väliltä etsiä, tavallaan suoristaa/täydentää kuvat, jotta sielunyhteys voisi olla kokonaisempaa ja siis totuudessa elävää. Entäpä suhteissa missä kohtaamista ei pääse syntymään esim. ymmärryksen puutteen tai toisen osapuolen jo ollessa kuolleiden joukossa, kuinka silloin työstätte toisiin ihmisiin solmittuja läpikäymättömiä asioita?

Vähemmän trauma- ja sosiaalikeskeinen näkökulma antaa yksinäisyydessä puurtamiseen (ja toisaalta sen kautta myös sosiaalisempiin haasteisiin) väkeviä työkaluja, kun näissä vanhempainsuhteissa ryhdytään havaitsemaan arkkityyppisiä voimia. Kun nuo voimat havaitaan ja tunnistetaan, niihin osataan silloin jo jollain tapaa ottaa yhteys, joka mahdollistaa niiden voimien käytännönsovellutuksen. Voidaan alkaa pyrkiä vastaamaan niihin ongelmiin miksi vaikkapa oma isä on salamavaltikkaan tarttuessaan saanut vain salaman poltteita käteensä ja lähiympäristöönsä. Oleellista tällaisessa työskentelyssä lienee kuinka hyvin on oppinut tuntemaan esim. 7 muuta jumalaa ja millaisen tasapainon arkkityyppisten voimien välille pystyy asettamaan ja soveltamaan niitä käytännössä. Minulle tällainen lähestymistapa on hyvin inspiroivaa ja siis arkielämässä poikkeuksellisen vahvasti luovuutta herättelevää. Silloin todella voidaan kurottaa luovien voimien elävään virtaan.

Lienee myös hyvä huomioida, että sielulliset vanhempainsuhteet voivat ottaa muotojaan melko laajalta alueelta vaikka perhe ei olisi niin selkeästi hajonnut esimerkiksi vanhempien eron kautta. Olen nimittäin huomannut että ”isäsuhteeni” on silloin tällöin ottanut hahmonsa isäni veljestä, hänen edustaessaan kasvuympäristössäni niitä maskuliinisia voimia, jotka aiheuttivat paljon ongelmia joviaanisella ylikorostuneisuudellaan ja ovat jääneet myöhemmässä elämässä käsittelyn tarpeeseen ja ”Saatanan naamioksi” haastamaan. Tämä hankaluus onkin asettanut haasteen ja eteenpäin vieviä kysymyksiä yllä mainitsemastani jumalten kanssa työskentelystä.
"Would to God that all the Lord's people were Prophets”, Numbers 11:29 as echoed by William Blake
Angolmois

Re: Vanhempisuhteet

Post by Angolmois »

Nefastos wrote: Sat Sep 26, 2020 10:22 am Miten koet vanhempisuhteidesi läsnäolon elämässäsi, erityisesti sisäisessä elämässä?
Tämä kiteytyy siihen, mitä olen sanonut jo kauan: Isäni oli Saatana, äitini on Kristus; molemmat sekä hyvässä ja pahassa. Siinä missä äiti tuntui lapsesta saakka läheisemmältä, isäsuhteeni oli viimeistään varhaisesta teini-iästä saakka hyvin etäinen ja huono, johtuen pitkälti isän omasta toiminnasta: hän oli aina poissaoleva, silloinkin kun oli harvoin paikalla. Molemmat vanhemmat olivat varsinaisia protestanttisia työnarkomaaneja, joiden käytännöllis-materialistisia arvoja vastaan tuli kapinoitua viimeistään teini-iässä hyvin voimakkaasti. Vasta viime vuosina on tullut osattua arvostaa sitä, mikä näissä aineellisissa arvoissa oli ja on hyvää. Vanhempien työnarkomanian vuoksi olimme molemmat veljeni kanssa teini-iästä lähtien kuin tuuliajolla.

Huonosta isäsuhteesta johtuen isähahmoa on tullut etsittyä teini-iästä saakka monesta paikasta, yleensä vanhemmista kavereista, mutta myös esim. esoteerisista lähteistä, ja tietysti itse Saatanasta. Vaikka sittemmin isämurha onkin tullut tehtyä aika perusteellisesti oman isäni edustamien asioiden suhteen (mm. materialistinen järki-ajattelu), niin huomaan kyllä edelleen hänen piirteitään itsessäni niin hyvässä kuin pahassa. Viime vuosina on tullut pyrittyä omaksumaan aika paljon sellaisia seikkoja, jotka isässä oli hyvää; hänhän oli ainoastaan ulkoisesti melko ankara (ei koskaan väkivaltainen kuitenkaan), sisäisesti melko herkkä mies, joka kärsi aika paljon tämän yhteiskunnan arvomaailman vuoksi. Samalla on tullut yritettyä puhdistaa isän edustamia huonoja seikkoja, kuten taipumusta itsekkyyteen ja loogisen ajattelun hirmuvaltaan. Yksi piirre mitä vastaan on tullut kamppailtua koko ikänsä on taipumus jonkinasteiseen vanhan liiton sovinismiin; minun on hyvin helppo nähdä itseni laittamassa villit naiset ojennukseen isän kädellä. Isän kertoessa vuonna 2014 sairastuneensa syöpään, ensimmäinen mieleen juolahtava ajatus oli "täysin oikein sinulle, senkin paskiainen"; tämä kertonee kaikista eniten eräänlaisesta pitkään pinnan alla olleesta kaunaisuudesta ja traumaattisuudesta.

Äiti puolestaan on ehkä hyväntahtoisin ihminen kenet olen koskaan tavannut, mutta samalla hän on varsinainen dostojevskilainen idiootti. Tätä piirrettä huomaan välillä itsessäni. Vaikka hän ei olekaan uskovainen, niin pidän häntä kuitenkin yhtenä hartaimmista ihmisistä kenet tunnen. Freud olisi varmaan innoissaan siitä, että ex-vaimoni ja äitini ovat molemmat saman syntymäpäivän omaavia skorpioneja joilla on ikäeroa tasan 30 vuotta, ja molemmat ovat luonteiltaan hyvin samanlaisia hiljaisia hissukoita. Huomaan itsessäni välillä taipumusta jonkinlaiseen äitini edustamaan kvietismiin, mitä puolestaan seuraa usein vastareaktiona taipumus ryhtyä julistamaan oikein kunnolla.
User avatar
Soror O
Posts: 416
Joined: Wed Sep 19, 2018 6:15 pm

Re: Vanhempisuhteet

Post by Soror O »

Omien vanhempien vihaaminen ja kuoleman salliminen on tärkeä henkinen funktio polulla. Luonnollisestikin tämä mortifikaatio on kuitenkin vain eräs osa tästä alkemistisesta työstä. Säilyttämisen arvoinen hyvä aines on osattava erottaa kuolettavasta myrkystä. Ja kuten kuka tahansa tätä työtä tehnyt ymmärtää, alitajunnan maailmassa asiat eivät ole sitä miltä ne silmämääräisesti näyttävät - myrkky paljastuu tuon tuostakin hedelmälliseksi nektariksi ja päin vastoin.

Lyhyesti kuvaisin omia vanhempiani näin: äitini oli henkisesti ja fyysisesti poissaoleva (ja kantoi animuksessaan sadistista isäänsä). Isäni puolestaan oli hyväksikäyttävä (ja kantoi animassaan poissaolevaa, hänet hyljännyttä äitiään). Minulla oli isän kanssa voimakkaan symbioottinen ja intensiivinen suhde, jota leimasi täydellinen erillisyyden puute - olimme ikäänkuin samaa entiteettiä. Koin olevani vastuussa isästäni: hänet täytyi yrittää tyynnyttää ja pelastaa.

Omassa sisäisessä maailmassani näyttäytyy jonkinlainen sadistisen jumalan hahmo - kaaoottinen ja kaikennielevä - sellainen saturnaalinen hirviö, jolle on uhrattava kaikki mitä se keksii pyytää. Se tahtoisi niellä lapseni ja tulevat sukupolvetkin. Ymmärrän, että tämä on jotain mitä tulee lähestyä lempeällä äidinkatseella.

Ehdin nousta omaa isääni vastaan ennenkuin hän kuoli: ilmaisin vihani ja katkaisin välit. Viimeiset sanani hänelle olivat "helvetissä nähdään". En jollain tasolla osaa katua tätä, koska ne olivat hyväksikäytetyn, avuttoman lapsen sanoja isälleen. Oikeita, rehellisiä sanoja. Äitinä koen, että jos ikinä olisin kohdellut omia lapsia niin miten isä kohteli minua, olisin pelkästään tyytyväinen siitä, että lapseni kykenisi ilmaisemaan vihaansa edes jotenkin. Toivoisin vain, ettei hän jäisi oman vihansa vangiksi. Tietysti olisi ollut ideaalia, jos olisin voinut pitäytyä vain oman vihani syiden esittelyssä ja jättää toivottelut vähemmälle - etenkin kun ymmärrän nyt paremmin sitä kuinka painavia sanat voivat olla.

Suhde isään muotoili käsitykseni miehestä ja suhteensa mieheen. On edelleen hankalaa sisällyttää itseensä sitä, että kaikkein läheisin ja kaunein asia voi olla kaikkein tuhoavin. Tämän vuoksi miessuhteitani leimaa edelleen voimakas ambivalenssi: olen ikäänkuin juoksemassa kohti ja karkuun yhtäaikaa. Lisäksi koska isä näyttäytyy edelleen sisäisessä maailmassani erilaisten jumalhahmojen muodossa, tuntuu usein siltä, etteivät "kuolevaiset miehet" tunnu riittävästi miltään. Edelleen on jollain tasolla vaikea hahmottaa, että isäni oli ihminen. Tätä kokemusta on saattanut edelleen vahvistaa isäni narsismi. Varmasti se absoluuttisuus, suureellisuus, salamyhkäisyys ja tietty toismaailmaisuus mikä tuollaiseen persoonallisuuden konstituutioon liittyy, on pienen tytön näkökulmasta näyttäytynyt erityisen jumalaisena. Ja lisäksi - koska olin isän "kultainen lapsi" (enkä siis se narsistisen perhedynamiikan musta lammas), olen saanut tuosta jumalallisesta aurasta osani. Isä sanoikin pitäneensä myös minua jumalallisena, toisaalta naisena olin myös tuhoava huora. Varmasti uskonnollinen harjoituksenikin on jossain määrin isän ikävää. Kenties tämä voimakas isä-ambivalenssi on eräs osasyy omaan satanismiini.

Onko se sitten niin, että minkä isä on tuhonnut, voi vain isä korjata? ( https://frithluton.com/articles/father-complex/) Etsin siksi isää edelleen, vaikka hän on jatkuvasti läsnä, minussa. Etsin isää jokaisesta miehestä jonka kohtaan. Ja aina yhä uudelleen petyn ja koen helpotusta, kun en löydä häntä kunnolla kenestäkään - ja silti löydän hänet kaikkialta. Tunnen sisäisen äitihahmoni myös voimakkaan ambivalentiksi, mutta tuo ambivalenssi on ollut helpompi sisällyttää itseensä.
If you want to reborn, let yourself die.
Kavi
Posts: 473
Joined: Mon May 09, 2016 4:52 pm

Re: Vanhempisuhteet

Post by Kavi »

Hienoja avauksia ollut. Epäilen että näissä on hyvin hauraita, herkkiä kohtia joista jokainen on kirjoittanut. En malta olla tuomatta omia huomioitani esiin.

Mitä olette mieltä siitä, että sosiaaliset suhteet ja varsinkin vanhempi- ja perhesuhteet tuottavat aina jonkinlaista traumaa?

Olen pohtinut joskos hyvin vahva perhesuhde, jossa vanhemmille ei saanut sanoa vastaan tai sai piiskaa (myöhemmällä iällä fyysinen kuritus toki lakannut) on johtanut jonkinlaiseen persoonallisuushäiriöön ja tunnelukkoihin.
Pohdin, että yhä on hyväksynnän kaipuuta tai että jokin taho validioi omat pohdintani tai mietteet, mutta samalla varsinkin perhesuhteita leimaa antagonismi, jossa regressoidun murrosikäisen tasolle. Toisaalta vetäytyminen sosiaalisista tilanteista, toisaalta taas (salainen) kaipu niihin. Huomion keskipisteenä oleminen ahdistaa, mutta salatusti myös innostaa jne.
User avatar
Soror O
Posts: 416
Joined: Wed Sep 19, 2018 6:15 pm

Re: Vanhempisuhteet

Post by Soror O »

Kavi wrote: Mon Sep 28, 2020 12:26 pm Mitä olette mieltä siitä, että sosiaaliset suhteet ja varsinkin vanhempi- ja perhesuhteet tuottavat aina jonkinlaista traumaa?
Riippuu mielestäni, mitä traumalla tarkoitetaan. Puhutaanko traumasta laajasti "psyykkisenä iskuna" vrt. somaattinen trauma. Psykiatriassa traumaattiseksi luokiteltava kokemus on sellainen, johon liittyy äärimmäinen psyykkinen stressi. Lisäksi ko. kokemusta leimaa avuttomuuden ja kauhun tunteet sekä kokemus kontrollin menettämisestä. Itse koen, että traumakin ilmenee spektrillä. Eli on olemassa trauma yksinkertaisena psyykkisenä vammana (joka eheytyy olosuhteiden ollessa oikeat vrt. haava) - spektrin toisessa ääripäässä on traumaperäinen stressihäiriö (PTSD) - ja edelleen PTSD komplisoidussa muodossaaan jossa traumamekaniikka on ikäänkuin rakentunut laaja-alaisesti osaksi persoonallisuutta (fysiologisella tasolla havaitaan mm. kroonisesti korkeat kortisolitasot.) Lisäksi puhutaan vielä erikseen kiintymyssuhdetraumasta (deveplomental trauma, mm. Van Der Kolk) jossa ei välttämättä voida huomata erillisiä traumatisoiva tapahtumia vaan jossa vanhemman kyvyttömyys muodostaa riittävän turvallista kiintymyssuhdetta lapseen aikaansaa lapsessa ennenpitkää jatkuvan stressivasteen ja traumatisoitumisen. Lapsen oma synnynnäinen tempperamentti ja muut altistavat - tai suojaavat tekijät - vaikuttavat siihen, kuinka altis lapsi on esimerkiksi tunnetasolla etäisen ja epävalidoivan kasvatuksen traumatisoivalle, minuuden/psyyken kehitystä vinouttavalle vaikutukselle.

Tavallaan koen, että sinänsä psyykkiset iskut kuuluvat osana elämään ja kasvamiseen. Ei lapsikaan opi kävelemään rikkomatta satunnaisesti polviaan. Tällainen ns. luonnollinen psyykkinen vamma syntyy juuri mm. erillistymistarpeen - ja symbioosin välisestä jännitteestä. Se on luonnollista kitkaa hahmottuvien minuuksiemme rajapinnoilla. Tähän jo luonnostaan kivuliaaseen prosessiin oman lisänsä tuovat kuitenkin usein mm. kasvattajien eri tasoinen ja eri muodoissaan ilmenevä avuttomuus ja taitamattomuus. Parhaimmillaan tuo taitamattomuus tuo hedelmällistä lisäpontta erillistymisprosessiin - pahimmillaan se on niin vakavaa, että se uhkaa erillistymisprosessia ja paradoksaalisesti salpaa sen.
Kavi wrote: Mon Sep 28, 2020 12:26 pm Olen pohtinut joskos hyvin vahva perhesuhde, jossa vanhemmille ei saanut sanoa vastaan tai sai piiskaa (myöhemmällä iällä fyysinen kuritus toki lakannut) on johtanut jonkinlaiseen persoonallisuushäiriöön ja tunnelukkoihin.
Siis voiko alistaminen ja väkivalta tuottaa psyykkisiä vammoja? (Vielä enemmän, mikäli tekijöinä ovat ne ihmiset, joiden kuuluisi tarjota sekä fyysistä, psyykkistä ja henkistä suojaa - ja joista lapsi on epäitsenäisyytensä takia täysin riippuvainen.)
Kavi wrote: Mon Sep 28, 2020 12:26 pm Pohdin, että yhä on hyväksynnän kaipuuta tai että jokin taho validioi omat pohdintani tai mietteet, mutta samalla varsinkin perhesuhteita leimaa antagonismi, jossa regressoidun murrosikäisen tasolle. Toisaalta vetäytyminen sosiaalisista tilanteista, toisaalta taas (salainen) kaipu niihin. Huomion keskipisteenä oleminen ahdistaa, mutta salatusti myös innostaa jne.
Paljon ihmiset raportoivat tätä ns. emotionaalista taantumista vanhempiensa läsnäollessa. Mielestäni tällaiset tilanteet ovat oivallisia johtolankoja. Joku osa minustakin on aina äitini läsnäollessa se vääränlainen pikkutyttö, joka ei koskaan kelpaa. Vaikka en tietoisesti muista lapsuudesta paljoakaan, on tämä tunne todistusvoimainen itselleni. Äiti ei tosiaan koskaan rakastanut minua. Näin aikuisena ymmärrän, että hän rakasti tavalla, joka oli mahdollinen hänelle. Kukaan ei ollut rakastanut häntäkään kokonaisena.

Itse koen, että työskentely omien vanhempisuhteiden kanssa johtaa ennen pitkää ylisukupolvisten taakkojen ja lahjojen äärelle. Olen miettinyt, kuinka kasvatus on toimintaa jossa helposti juuri sysätään joku osa ihmisyydestä ja minuudesta toiseuteen. Lapsi hyväksytään kyllä hänen toimiessaan "oikein" - mutta entä vihaisena, hankalana, itselle outona/ sisäsyntyisesti erilaisena? Se rakkaus joka ei rakasta olentoa tämän erillisyydessä ja toiseudessa ei ole itselleni rakkautta. Tässä palataan taas siihen, mitä seuran edustamalla satanismilla on annettavana kasvatusfilosofiaan - ja käytäntöihinkin.
If you want to reborn, let yourself die.
User avatar
Nefastos
Posts: 3029
Joined: Mon May 24, 2010 10:05 am
Location: Helsinki

Re: Vanhempisuhteet

Post by Nefastos »

Smaragd wrote: Sat Sep 26, 2020 12:40 pmtavalla tai toisella ”lopetetussa” ihmissuhteessa toinen ihminen on ikään kuin kivettyä Saatanan naamioiksi

Minulla on enemmän taipumusta päinvastaiseen, eli kaikkien kerran läheisten ihmisten loputtomaan mukana kantamiseen. Esimerkkinä, juuri viime yönä näin unta lapsuuden ystävyyssuhteestani, josta vuosiin ei ole ollut jäljellä yhtään mitään. Tällainen on minulle tavallista & jokapäiväistä. Oletan, että tällainen "mukana kantaminen" on osittain seurausta arkkityyppiseen äitiin samaistumisesta, eli oidipaalisuudesta termin laajassa merkityksessä.

Rúnatýr wrote: Mon Sep 28, 2020 8:03 amIsäni oli Saatana

Ymmärtääkseni erityisesti meillä Suomessa, jossa sota-ajan trauma (miesten kasvattaminen henkisesti vammaisiksi, itsekkäiksi & kommunikoimattomiksi) ei ole itse asiassa kovin kaukana menneisyydessä, isälle lankeava haasteen esittäjän osa on erityisen arkkityyppinen. Ymmärtääkseni koko lailla jokainen satanismista / vasemman käden tiestä kiinnostunut ja vähintään 75 % muista tapaamistani miehistä on tavalla tai toisella isäsuhteestaan vammautunut. Uskoakseni vasta nyt kasvava sukupolvi voi olla jossain määrin vapaa tästä pitkästä isättömyyden, etäisen isän tai/eli kaltoin kohtelevan isän tunnevammasta.

Samaan liittyy tämäkin Aven mainio huomio:
Ave wrote: Mon Sep 28, 2020 11:08 amLyhyesti kuvaisin omia vanhempiani näin: äitini oli henkisesti ja fyysisesti poissaoleva (ja kantoi animuksessaan sadistista isäänsä). Isäni puolestaan oli hyväksikäyttävä (ja kantoi animassaan poissaolevaa, hänet hyljännyttä äitiään).

Psyykkiset haasteisuudet kulkevat aina monta sukupolvea. Joskus tuo kulku on suoraviivaista (isoisä hakkaa isää, isä hakkaa poikaa, jne.), joskus se taas on siksakkia (isoäiti ylikritisoi äitiä, äiti hemmottelee pilalle – ja jälleen ylikritisoivaksi – tyttären, jne.), mutta todellisen aidon & terveen keskitien löytäminen on järjettömän haasteellista. Toisaalta se on uskoakseni ainoa ihmiselle todella mielekäs ponnistelun muoto – pyrkiä itse valmistumaan mahdollisimman yksilölliseksi, ei vain reagoivaksi olennoksi.

Ave wrote: Mon Sep 28, 2020 11:08 amOmassa sisäisessä maailmassani näyttäytyy jonkinlainen sadistisen jumalan hahmo - kaaoottinen ja kaikennielevä - sellainen saturnaalinen hirviö, jolle on uhrattava kaikki mitä se keksii pyytää. Se tahtoisi niellä lapseni ja tulevat sukupolvetkin. Ymmärrän, että tämä on jotain mitä tulee lähestyä lempeällä äidinkatseella.

Minulle jäi mieleen, kun aikanaan löysin eräästä Jobin kirjan tutkimuksesta kommentaattorin huomion siitä, että Jobin Jumala on kahtalainen: "etäinen ja pahansuopa". Suuri sympatiani Jobin kirjaa kohtaan saa vahvaa vastakaikua omista isäsuhteistani, joissa ilmenee tämä sama kielteinen kaksikasvoisuus. Biologinen isäni oli etäinen, isäpuoleni pahansuopa, eikä muita miehen malleja juuri näkynyt. Ja korostuneen hankala suhde toiseen vanhempaan näyttää usein liittyvän kompensoivasti likeistyvään suhteeseen toisen kanssa, mikä on osa täysin samaa ongelmaa. Itse olen paljon joutunut kelailemaan sitä, kuinka valtavia salaisia ongelmia liittyy näennäisesti hyvin rakkaudelliseen äitisuhteeseeni. Vasta hyvin pitkälti aikuisiässä (reilusti kolmenkymmenen jälkeen, muistelisin) olen alkanut pohdinnoissani oivaltaa sitä, kuinka paljon olen esimerkiksi piilotajuisesti seurannut joitakin viisteellä tulevia "rakkaan äidin" toiveita, mustasukkaisuuksia, omistushalua, jne. Osa psyykkisistä itsetuhomekanismeistamme on niin tavattoman syvällä, että niitä on lähes mahdoton huomata muuten kuin seurauksistaan. ("Miksi parisuhteissani käy aina näin?", "Miksi suhteeni toimeentuloon on näin haasteellinen?", "Miksi jään makaamaan kun minun pitäisi toimia?", ja niin edelleen.)

Ave wrote: Mon Sep 28, 2020 11:08 amEhdin nousta omaa isääni vastaan ennenkuin hän kuoli: ilmaisin vihani ja katkaisin välit. Viimeiset sanani hänelle olivat "helvetissä nähdään". En jollain tasolla osaa katua tätä, koska ne olivat hyväksikäytetyn, avuttoman lapsen sanoja isälleen. Oikeita, rehellisiä sanoja. Äitinä koen, että jos ikinä olisin kohdellut omia lapsia niin miten isä kohteli minua, olisin pelkästään tyytyväinen siitä, että lapseni kykenisi ilmaisemaan vihaansa edes jotenkin. Toivoisin vain, ettei hän jäisi oman vihansa vangiksi. Tietysti olisi ollut ideaalia, jos olisin voinut pitäytyä vain oman vihani syiden esittelyssä ja jättää toivottelut vähemmälle - etenkin kun ymmärrän nyt paremmin sitä kuinka painavia sanat voivat olla.

Tavattoman kauniisti ja hyvin reflektoitu. Voin vain etäisesti kuvitella, kuinka järjettömän pitkän ponnistelun takana näin aikuisesti koettu rakkauden (ml. terveen vihan) kokemus on ollut.

Ave wrote: Mon Sep 28, 2020 11:08 amtuntuu usein siltä, etteivät "kuolevaiset miehet" tunnu riittävästi miltään.

Tantrinen ajatus "kaltainen kaltaista parantaa" voi jälleen olla teoriassa mahdollinen lääke tällaisiin vaikeisiin daimonismeihin. Eli kaksi ihmistä, joilla on hyvin yhteensopivat traumat, voivat vaikeuksillaan edesauttaa toistensa pääsemistä pois traumaattisesta klikistä. Mutta mikä arpapeli! Paljon yleisempäähän on, että ihminen tuntee vetoa juuri sellaiseen traumaattiseen kumppaniin, jonka kanssa molemmat ajautuvat yhdessä alaspäisiin virtauksiin.

Kaikilla ihmisillä pitäisi varmaankin olla parisuhdemanageri, joka tarpeen mukaan osaisi neuvoa suhteessa, tai ääritilanteessa (esim. väkivaltaisessa suhteessa) katkaista sen.

Ave wrote: Mon Sep 28, 2020 1:53 pmTavallaan koen, että sinänsä psyykkiset iskut kuuluvat osana elämään ja kasvamiseen.

Jatkoin tässä juuri R.I. Evansin tekemiä C.G. Jungin haastatteluja, ja kiinnitin huomioni mm. kohtaan, jossa haastattelija kysyy synnyintrauman ideasta: allekirjoittaako Jung kyseisen Otto Rankin ajatuksen. Jung vastaa (korostus minun):
Don't you see, this is an event that happens to everybody that exists – that each man once has been born. Everybody who is born has undergone that trauma, so the word trauma has lost its meaning.

Tätä lähestymistapaa – käsilläolevaan keskusteluumme sovellettuna – ei saa ylipainottaa, mutta jossain määrin se pitää paikkansa. Jokainen meistä on enemmän tai vähemmän vanhempiensa "traumatisoima", ja jos tämän vaikutuksen taakse esimerkiksi yritetään piiloutua ("toimin kuten toimin koska vanhempani teki/ei tehnyt x"), julistaudumme itse automaateiksi. Asioita pitää reflektoida, mutta vastuu muutoksesta & mahdollisimman kauniista elämän ponnistelusta jää ennen kaikkea itsellemme.

Ave wrote: Mon Sep 28, 2020 1:53 pmItse koen, että työskentely omien vanhempisuhteiden kanssa johtaa ennen pitkää ylisukupolvisten taakkojen ja lahjojen äärelle.

Tämä lahjojen yhtäläinen huomiointi on erittäin hyvä huomio. On varsin lapsekasta (sic) jäädä ajattelemaan, että vanhempiemme meihin iskostavat ongelmat tulevat ulkopuoleltamme, kun taas voittomme ovat omiamme. Osa voi olla, mutta se työkalupakki jolla voittomme teemme on kuitenkin sekin pitkälti peritty. Aivan kuten Jumalan vihaaminen mielestäni mahdollistaa Jumalan todellista rakastamista, sama pätee vanhempisuhteisiin. Se monimutkainen instrumenttien energetiikka jota itse kukin meistä on, on synnytetty vuosisatojen – ja pitempien aikakausien – kollektiivisessa puristuksessa. On olemassa vanhempisuhteita joissa ongelmat ovat niin syviä ja selkeitä ettei rakkautta tule yrittää väen väkisin punnertaa esiin, vihaaminen on kylliksi (ehkä myös vice versa); mutta useimmissa suhteissa molemmille lienee kaunis sijansa.
Faust: "Lo contempla. / Ei muove in tortuosa spire / e s'avvicina lento alla nostra volta. / Oh! se non erro, / orme di foco imprime al suol!"
User avatar
Smaragd
Posts: 1120
Joined: Thu Jan 09, 2014 4:27 am

Re: Vanhempisuhteet

Post by Smaragd »

Nefastos wrote: Mon Sep 28, 2020 9:46 pm
Smaragd wrote: Sat Sep 26, 2020 12:40 pmtavalla tai toisella ”lopetetussa” ihmissuhteessa toinen ihminen on ikään kuin kivettyä Saatanan naamioiksi

Minulla on enemmän taipumusta päinvastaiseen, eli kaikkien kerran läheisten ihmisten loputtomaan mukana kantamiseen. Esimerkkinä, juuri viime yönä näin unta lapsuuden ystävyyssuhteestani, josta vuosiin ei ole ollut jäljellä yhtään mitään. Tällainen on minulle tavallista & jokapäiväistä. Oletan, että tällainen "mukana kantaminen" on osittain seurausta arkkityyppiseen äitiin samaistumisesta, eli oidipaalisuudesta termin laajassa merkityksessä.
Tarkoitan omallakin kohdallani nimenomaan tätä mukana kantamista. Se vain kun ihmissuhteet ”loppuu” tai ”lopetetaan” antaa niille suhteille enemmän voimaa toimia juurikin toiseuden edustajana ja mukana sisäisessä maailmassa. Esimerkiksi vanhemmuussuhde asteittain/osittain lopetetaan tai kuoletetaan, kun lapsi kasvaa ja lentää pesästään, jolloin suhde vanhempiin tulee enemmän sisäiseksi. Nuo ihmiset lähetetään pois aavikolle ja palaavat sieltä ”ikuisesti” naamioina aavikon hengelle. Kivettymisellä tarkoitin sitä kun me kannamme ihmisiä mukanamme niin he ovat ennemminkin jokin tietty (määritelmän tai psyykisen roolin jähmettämä) osa meitä itseämme. Esimerkiksi kapinoivan teinin suhde vanhempiinsa on yleensä tällaista kivettynyttä sorttia (mikä toisaalta on hyvin dynaamista, kuten naamioiden kanssa työskentely varmaan yleisestikkin), eikä teini välttämättä ota vanhemman kokonaisihmisyyttä, sitä joka todella elää, kovin laajasti huomioon. Tämä laajemman/syvemmän perspektiivin ottaminen vaikkapa vanhempiinsa teini-ikään taantumisen sijaan, johon olen huomannut itsekin välillä lipsahtavani, on sitä empatiaan kurottamista ja suhteiden elävinä pitämistä, jonne Saatanan naamiotkin kai meitä yrittää tökkiä.

Erot sisäisten ja ulkoisten ihmissuhteiden välillä on lopulta tietystikkin veteen piirrettyjä, mutta ilmaisun vuoksi tuntui tarpeelliselta erottaa näitä toisistaan.
"Would to God that all the Lord's people were Prophets”, Numbers 11:29 as echoed by William Blake
User avatar
Astraya
Posts: 125
Joined: Wed Nov 16, 2016 9:59 pm

Re: Vanhempisuhteet

Post by Astraya »

Tapasin viikonloppuna pitkästä aikaa äitiäni joten ajankohtaisesti hyvä vastata ja kiitos tärkeästä aiheesta.

Omat vanhempisuhteeni ovat olleet enemmän tai vähemmän vaikeita lapsuudesta saakka. Olen kasvanut isäni lempeydessä ja heikkoudessa kohdata minkäänlaisia konflikteja ja äitini arvaamatomassa häijyydessä ja jatkuvassa epävakaudessa toisia-ja erityisesti omia tyttäriään- kohtaan. Monisyinen matka joutua/saada ymmärtää omien vanhempien heikkouksia ja tietoisesti päättää välttää samanlaisia ja kompastella kun välttäminen on ajoittain hyvin haastavaa.

Minua usein erityisesti riipii se rakkauden ja säälin tuska, joka sydämessä asuu vanhempia kohtaan, riippumatta mitä kaikkea on joutunut taholtaan kohtaamaan. Olen pyrkinyt puhdistamaan sitä tuskaa kaikkia ihmisiä yhdistäväksi ja parantavaksi energiaksi, osittain sen vuoksi että ylipäätään minusta on hyvä antaa oman elämän tunteiden valua muille, osittain sen vuoksi että en kestäisi sitä kärsimyksen tunnetta joka niin helposti muuttuu mm.syyllisyydeksi. Mitä helvettiä sekin on, että lapsi joutuu vielä käymään läpi mitä on ehkä itse tehnyt väärin, jos joutuu kaltoin kohdelluksi.

Oikein toimiminen, viisas altruismi ja oikein ajoitettu selän kääntäminen, kääntämättä sydäntä pois toisesta, ovat olleet hyvin vaikeita ja voimia vieviä opetuksia, ja jotenkin koen että ilman mielessään tehtyä vanhempien murhaa, tämä ei olisi mahdollista. Murhan ilmaisu mielessä on jokaiselle oman näköisensä. Itse olen esimerkiksi usein nähnyt unia, joissa olen väkivaltainen äitiäni kohtaan, ja vaikka näistä unista on tullut jälkikäteen hyvin vastenmielinen olo, on tärkeää käydä läpi irrottautuminen patologisesta tilanteesta ja vanhempisuhteesta. Joskus (heh!) irrottautumisesta voi jopa seurata uusi yhteys toisen kanssa.
“There can be no transforming of darkness into light and of apathy into movement without emotion”
― Carl Gustav Jung
User avatar
Nefastos
Posts: 3029
Joined: Mon May 24, 2010 10:05 am
Location: Helsinki

Re: Vanhempisuhteet

Post by Nefastos »

Astraya wrote: Tue Sep 29, 2020 1:32 pmMonisyinen matka joutua/saada ymmärtää omien vanhempien heikkouksia ja tietoisesti päättää välttää samanlaisia ja kompastella kun välttäminen on ajoittain hyvin haastavaa.

Ja jos vanhempien ilmiselvät virheet onnistuisikin jossain määrin välttämään, seuraa kaksi uutta ongelmaa, kuin hydran katkaistusta kaulasta nousevat uudet päät: Ensinnäkin, huomaan helposti ajautuvani vääriin suhtautumistapohin jotka ovat päinvastaisia vanhempieni virheille. Toiseksi, huomaan jääväni toistamaan syvempää ydintä jostakin väärästä suhtautumistavasta, jonka ulkoisen puolen olen kyennyt jättämään toteuttamatta.

Ensimmäinen näistä on kyllin ilmiselvä. Kun jo varhaisessa nuoruudessaan on päättänyt, ettei ainakaan tee samaa virhettä kuin oma vanhempansa, ajautuu toiseen ääripäähän, joka voi olla yhtä huono tai lähes yhtä huono, tai vähintäänkin laskea oman elämän laatua dramaattisesti. Jälkimmäinen on salakavalampi. Minulla esimerkiksi kesti pitkään huomata, kuinka voimakkaasti äitini luterilaisen kristinuskon perustavanlaatuinen kokemus henkisyydestä oli jäänyt elämään omassa eriävässä maailmankuvassani. (Toki siinä on myös puolia jotka allekirjoitan harkitusti.)

Smaragd wrote: Tue Sep 29, 2020 12:08 pmKivettymisellä tarkoitin sitä kun me kannamme ihmisiä mukanamme niin he ovat ennemminkin jokin tietty (määritelmän tai psyykisen roolin jähmettämä) osa meitä itseämme.

On mahdollista, että puhumme hiukan eri asioista, tai saman asian eri puolista. Toki toisen olennon on ilmaistava jotakin puolta itsessämme, tai kosketuspinta-alaa ja tunnekokemusta ei lainkaan syntyisi; ja tällä logiikalla myös lähes triviaalien kohtaamisten mukana kantaminen kertoo yhteydestä noihin oman elämän "suljettuihin polkuihin". Väittäisin kuitenkin, että kokemuksessa on merkityksekäs aspektiero: joko toinen olento jää meihin "kivettyneeksi naamioksi", joka ilmaisee ennen kaikkea tiettyä puolta tietoisen itsemme laidalla, tai sitten ihminen jää mieleemme aidosti ihmisenä, uniikkina toiseutena, johon oma tunnelatauksemme on kylläkin luonut sillan, mutta joka sen jälkeen pysyy mukana entiteettisenä. Aspektierona on tällöin ehkä sen elementin kiinteys, jossa toinen ilmenee. Se ehkei olekaan kiveä, vaan jotain sulamuotoisempaa ainesta. Jälkimmäiseen yhteyden muotoon liittyy helposti myös telepaattisempi side.

Mainitsin esimerkkini unesta, ja siinä yhteydessä toki nuo kaksi aspektia ovat täysin yhteenkasvaneet: henkilö josta uneksun on useinkin joko oma "kivettynyt" suhteeni häneen, ja/tai henkilö toimii naamiona muulle sisäkokemukselleni (tai kolmannelle henkilölle...), tms.
Faust: "Lo contempla. / Ei muove in tortuosa spire / e s'avvicina lento alla nostra volta. / Oh! se non erro, / orme di foco imprime al suol!"
Locked