Vanhempisuhteet

Oman elämän ja nykymaailman yhteen sovittaminen.
User avatar
Peregrina
Posts: 118
Joined: Thu Aug 03, 2017 10:35 pm

Re: Vanhempisuhteet

Post by Peregrina »

Ave wrote: Mon Sep 28, 2020 11:08 am Lisäksi koska isä näyttäytyy edelleen sisäisessä maailmassani erilaisten jumalhahmojen muodossa, tuntuu usein siltä, etteivät "kuolevaiset miehet" tunnu riittävästi miltään.
Menneisyydestäni tuttu kokemus, en tosin ole yhdistänyt sitä isäsuhteeseeni, vaan ennemminkin lähes sairaalloisen kunnianhimoiseen pyrkimykseen kehittyä henkisesti liittymällä myös seksuaalisessa mielessä vain kaikkein korkeimpiin ominaisuuksiin.

Myös minun isäni oli ja on edelleen jokseenkin etäinen. Teini-ikäni ajoittain rajuiksikin yltyneitä tahtojen taisteluita lukuunottamatta olemme aina olleet melko hyvissä väleissä, mutta käymme eri aallonpituuksilla.
Tai mistä sitä tietää, kun syvällisempiä keskusteluja ei ole yrityksistäni huolimatta päässyt viriämään.
Oletan, että myös äitini oli jollain tavalla kykenemäton vastaamaan tunne - ja peilaustarpeisiini ollessani jossain kriittisessä ikävaiheessa ja sen vuoksi minäkuvani on hyvin fluidi. Tosin näen tässä hyviäkin puolia: on ollut enemmän tilaa samaistua ihmisiin, joiden arvomaailma on lähempänä ihannettani.

Enimmäkseen olen kyllä ollut hyvin läheinen äitini kanssa, ehkä vähän liiankin. Repulsioni äitiäni muistuttavia naisia kohtaan, sekä haluni tukahduttaa äidillisyys ja hoivaavuus itsessäni lienevät kapinaa äitini vaikutusta vastaan, samalla tavalla kuin se on kapinaa isäni vaikutusta vastaan, että joudun yhä joskus kamppailemaan, etten väittäisi auktoriteettihahmoille vastaan silkasta purnaamisen ilosta.
Astraya wrote: Tue Sep 29, 2020 1:32 pm Murhan ilmaisu mielessä on jokaiselle oman näköisensä. Itse olen esimerkiksi usein nähnyt unia, joissa olen väkivaltainen äitiäni kohtaan, ja vaikka näistä unista on tullut jälkikäteen hyvin vastenmielinen olo, on tärkeää käydä läpi irrottautuminen patologisesta tilanteesta ja vanhempisuhteesta. Joskus (heh!) irrottautumisesta voi jopa seurata uusi yhteys toisen kanssa.
Näin muuten aika vasta unen, jossa kohtelin äitiäni sadistisella julmuudella, ehkä siinä oli kyse äitisuhteen terveestä mortifikaatiosta.
Nefastos wrote: Mon Sep 28, 2020 9:46 pm Ymmärtääkseni koko lailla jokainen satanismista / vasemman käden tiestä kiinnostunut ja vähintään 75 % muista tapaamistani miehistä on tavalla tai toisella isäsuhteestaan vammautunut.
Mietinkin taannoin, että on jännää, miten lähes kaikilla kumppaneillani on ollut hyvin problemaattinen isäsuhde. Ehkä kyse ei siis olekaan siitä, että vetäisin isäsuhteessaan haavoittuneita puoleeni, vaan syyt piilevät Suomen historiassa.
User avatar
Soror O
Posts: 416
Joined: Wed Sep 19, 2018 6:15 pm

Re: Vanhempisuhteet

Post by Soror O »

Peregrina wrote: Thu Oct 01, 2020 6:59 pm joudun yhä joskus kamppailemaan, etten väittäisi auktoriteettihahmoille vastaan silkasta purnaamisen ilosta.


Itselleni on hyvin hankalaa kokea ketään/mitään muotoa auktoriteetiksi. Lapsena kuitenkin nautin opettajien auktoriteetista, pidin silloin vielä rajoista (vaikka ymmärsin sen jonkinlaiseksi leikiksi). Vain Jung nauttii sisäisessä maailmassani auktoriteettia, en tiedä miksi. Ehkä hän oli ensimmäinen, joka todella tarjosi sanansa ja järjestyksensä kuvaamaan jotain sellaista, mitä kukaan toinen ei ollut onnistunut itselleni kuvaamaan. Ehkä hän edusti itselleni Järjestystä, Senexiä. Auktoriteetti on jännä asia... jotenkin todella keinotekoinen (ja silti ehkä hyödyllinen?)

Tietysti tähän on varmasti osaltaan vaikuttanut se lapsuuteni kylmäävä havainto, että olen vaikuttanut olevani itseäni avuttomampien ja typerämpien ihmisten armoilla. Ehkä lapsuudessani jäi kehittymättä jokin tervehenkinen "auktoriteettivaisto". Olen kannatellut näennäisesti aikuista, käsiin hajoavaa isääni jo lapsena, siinä tulee kiire kasvaa itse titaaniksi, yli "luonnollisten" rajojensa. Tämä on ehkä myös osasyy siihen, miksi miessukupuoli näyttäytyy jollain tasolla itselleni heikompana sukupuolena. Isäni vihasi naisia. Minusta kasvoi nainen, joka vihasi miehiä. Sitten opin pelkäämään heitä, ja sitten suremaan (meidän kaikkien puolesta). Näen isäni lapsena, jonka oma äiti kantoi tätä ensin omassa ruumiissaan yhdeksän kuukautta ja antoi sitten pois. (Ajatus, joka äitinä on itselleni käsittämätön.) Aikuisena olen oppinut aidosti olemaan tuo äiti, jonka katsetta vaille isäni jäi. Isäni on jo kuollut, mutta se orpo pieni poika asuu sisälläni, se on osa minua ja se tarvitsee äidin katsetta.
Nefastos wrote: Mon Sep 28, 2020 9:46 pm
Osa psyykkisistä itsetuhomekanismeistamme on niin tavattoman syvällä, että niitä on lähes mahdoton huomata muuten kuin seurauksistaan. ("Miksi parisuhteissani käy aina näin?", "Miksi suhteeni toimeentuloon on näin haasteellinen?", "Miksi jään makaamaan kun minun pitäisi toimia?", ja niin edelleen.)
Tämä on kyllä niin totta. Minulla lapsuuden kiintymyssuhteiden psykodraama näyttelee itseään juuri voimallisimmin parisuhteissa. Ja mitä läheisemmäksi ja intensiivisemmäksi suhde käy, sitä vahvempi psyykkinen paine syntyy tiedostamattomien, syvien merihirviöiden pintaan nousemiseksi. Ne kaipaavat jotain. Sovitusta, kostoa... valoa!

Mietin vanhempainmurhaa. Ja että onko sen "vastakohta", ja synteesin toinen tekijä, vanhemman rakastelu? Puhumme nyt siis edelleen symbolisella tasolla. Rakastelussahan kaksi partikkelia yhtyy toisiinsa. Kahdesta tulee yksi, mutta silti kumpaakaan näistä kahdesta ei "menetetä" erillisinä partikkeleina - tai oikeammin: näiden entiteettien partikeliluonne (erillisyys) tekee yhtymisen mahdolliseksi. Olen nähnyt isästäni sekä rakastelu että murhaamisunia. Nyttemmin rakastelu-unet ovat muuttuneet. Niistä on tullut aidommin nautinnollisia, koska olen liuottanut asian ympäriltä paljon tunteita. Lisäksi sisäistän paremmin sen, että en rakastele unessakaan isän kanssa. Isää ei enää ole, on vain se sisäinen hahmo, jonka olen hänestä luonut. Ja tuohon hahmoon voi liittyä myös mielihyvää, nautintoa ja voimaa. Tunnen pientä syyllisyyttä, hän on vihdoin yksin oma tekeleeni: olen niellyt hänet, vaikka hän luuli nielleensä minut. Olenko siis (isäni kaltainen) narsisti, joka uskaltautuu olemaan yhteydessä vain kuolleen objektin kanssa. En, yhtä vähän kuin isäni oli "pelkkä narsisti".
If you want to reborn, let yourself die.
User avatar
Nefastos
Posts: 3029
Joined: Mon May 24, 2010 10:05 am
Location: Helsinki

Re: Vanhempisuhteet

Post by Nefastos »

Peregrina wrote: Thu Oct 01, 2020 6:59 pmMietinkin taannoin, että on jännää, miten lähes kaikilla kumppaneillani on ollut hyvin problemaattinen isäsuhde. Ehkä kyse ei siis olekaan siitä, että vetäisin isäsuhteessaan haavoittuneita puoleeni, vaan syyt piilevät Suomen historiassa.
Ave wrote: Thu Oct 01, 2020 9:03 pmItselleni on hyvin hankalaa kokea ketään/mitään muotoa auktoriteetiksi.

Uskoakseni myös näillä kahdella asialla on yhtymäkohtansa. Suomalaisten nurja suhtautuminen kaikenlaiseen välittömään vallankäyttöön ja hallitsijuuteen on toki ollut tiedossa jo kauan ennen sotia. (Tunnetteko käsitettä "pänkki"? Se on eri paikoin Suomessa säilynyt sana, joka merkitsee periaatteellista taipumattomuutta.) Mutta tämä vasta vähitellen hälvenemässä oleva kollektiivinen isätrauma on mielestäni tehnyt meistä yhä korostuneemmin auktoriteettivastaisia.

Kun laadin aikoinaan Polkujen kirjan kansisymbolia, panin merkille saman hauskan yhteyden yhteisöstä poissuljetun Azazelin syntipukin ja isättömyyden idean välillä: Keskiössä olevan heksagrammin 3 x 2 kulmaa koostuvat Saatanan ja Jumalan kolmikirjaimisista nimistä STN (oik. Shin-Teth-Nun) ja IAO, jotka lomittuvat kuusikirjaimiseen (hepreassa viisikirjaimiseen) Azazelin nimeen. Yhteen kietoutuvat "trigrammatonit" muodostavat pisteitä vaille sanan "ISÄTÖN". Yhteensattuma on koominen mutta kuvaava.

Ave wrote: Thu Oct 01, 2020 9:03 pmMietin vanhempainmurhaa. Ja että onko sen "vastakohta", ja synteesin toinen tekijä, vanhemman rakastelu? Puhumme nyt siis edelleen symbolisella tasolla. Rakastelussahan kaksi partikkelia yhtyy toisiinsa. Kahdesta tulee yksi, mutta silti kumpaakaan näistä kahdesta ei "menetetä" erillisinä partikkeleina - tai oikeammin: näiden entiteettien partikeliluonne (erillisyys) tekee yhtymisen mahdolliseksi. Olen nähnyt isästäni sekä rakastelu että murhaamisunia. Nyttemmin rakastelu-unet ovat muuttuneet. Niistä on tullut aidommin nautinnollisia, koska olen liuottanut asian ympäriltä paljon tunteita. Lisäksi sisäistän paremmin sen, että en rakastele unessakaan isän kanssa. Isää ei enää ole, on vain se sisäinen hahmo, jonka olen hänestä luonut. Ja tuohon hahmoon voi liittyä myös mielihyvää, nautintoa ja voimaa. Tunnen pientä syyllisyyttä, hän on vihdoin yksin oma tekeleeni: olen niellyt hänet, vaikka hän luuli nielleensä minut.

Niin, rakasteluhan on intiimein kuviteltavissa oleva yhteyden muoto, jonka perversoitunut heijastus murha on. Symbolisella tasolla nämä komplementit sulautuvat yhteen, josta tullaan jälleen Jumalan vihaamisen ideaan. (Jumalan murhaaminen jonkinlaisen vastinehahmon kautta on tietysti kovin eria asia, ja huolimatta suosiostaan maailmanuskonnoissa jää alaspäisen tien prosessiksi.)

Tuossa suhteessa isään jota koskaan ei voitu kohdata sisäisesti, mutta joka ulkoisesti on ollut liiankin läsnä, näkyy selkeänä se "kivettyneen naamion" haaste, josta Smaragdin kanssa puhuimme. Tällöin sisäinen kuva äärimmäisen tärkeästä hahmosta on väistämättä itse sulatettava & sulautettava, koska läsnäolo on väistämätöntä, mutta kuitenkin jäänyt kovaksi, pintapuoliseksi, yksipuoleiseksi, epäeläväksi (narsismin vaikutus). Ottaa jotain haltuun rakastelemalla on taas niin massiivinen psykoenergeettinen malli, että se vaatisi ehkä taas uuden keskustelunsa vallasta. Siinäkin näkisin jälleen tavan ottaa mustan magian harjoitus positiiviseen käyttöön kuvaamassasi psyykkisessä erikoistilanteessa.
Faust: "Lo contempla. / Ei muove in tortuosa spire / e s'avvicina lento alla nostra volta. / Oh! se non erro, / orme di foco imprime al suol!"
User avatar
Soror O
Posts: 416
Joined: Wed Sep 19, 2018 6:15 pm

Re: Vanhempisuhteet

Post by Soror O »

Nefastos wrote: Fri Oct 02, 2020 8:30 am
Kun laadin aikoinaan Polkujen kirjan kansisymbolia, panin merkille saman hauskan yhteyden yhteisöstä poissuljetun Azazelin syntipukin ja isättömyyden idean välillä: Keskiössä olevan heksagrammin 3 x 2 kulmaa koostuvat Saatanan ja Jumalan kolmikirjaimisista nimistä STN (oik. Shin-Teth-Nun) ja IAO, jotka lomittuvat kuusikirjaimiseen (hepreassa viisikirjaimiseen) Azazelin nimeen. Yhteen kietoutuvat "trigrammatonit" muodostavat pisteitä vaille sanan "ISÄTÖN". Yhteensattuma on koominen mutta kuvaava.
Tästä nousee mieleeni myös Jeesuksen viimeiset sanat (Matteuksen ja Markuksen) mukaan: "Elohi, Elohi, lama sabaktani?", "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?". Jeesus on tässä kuvassa isätön syntipukki - hyvä paimenemme.
Nefastos wrote: Fri Oct 02, 2020 8:30 am
Tuossa suhteessa isään jota koskaan ei voitu kohdata sisäisesti, mutta joka ulkoisesti on ollut liiankin läsnä, näkyy selkeänä se "kivettyneen naamion" haaste, josta Smaragdin kanssa puhuimme. Tällöin sisäinen kuva äärimmäisen tärkeästä hahmosta on väistämättä itse sulatettava & sulautettava, koska läsnäolo on väistämätöntä, mutta kuitenkin jäänyt kovaksi, pintapuoliseksi, yksipuoleiseksi, epäeläväksi (narsismin vaikutus). Ottaa jotain haltuun rakastelemalla on taas niin massiivinen psykoenergeettinen malli, että se vaatisi ehkä taas uuden keskustelunsa vallasta. Siinäkin näkisin jälleen tavan ottaa mustan magian harjoitus positiiviseen käyttöön kuvaamassasi psyykkisessä erikoistilanteessa.
Tavallaan tunnistan tuon "kivettyneen naamion haasteen". Itse koen, että isäni poismeno tästä fyysisestä sfääristä ei tee häntä tietyllä tasolla kuitenkaan vähemmän kykeneväksi dialogiin - jopa päinvastoin. Vaikka isä on tätä nykyä jollain tasolla "oma luomukseni" hän ei kuitenkaan sitä ole, koska hän on todella vaikuttanut eläessään minuun ja jatkaa elävää vaikuttamistaan myös kuolemansa jälkeen. Isäni on muodossa hajonnut, mutta jatkaa elämää(nsä) (minussa). Ja tuo elämä ei ole "omaani", en kykene antamaan sille mitään tiettyjä kasvoja, naamiota. Voin vain yrittää olla sen kanssa vuorovaikutuksessa. Siis kyseessä on entiteetti (tai pikemmin joukko entiteettejä) jotka ovat erillisiä itsestäni, eivätkä kuitenkaan ole. Tämä rajan yli käytävä vuorovaikutus ei rajoitu isääni, vaan epämääräiseen joukkoon esi-isiä ja -äitejä.

Rakastelu tosiaan on ehkä tavallaan "haltuun ottamista", mutta ei ehkä ilmeisellä tavalla. Rakasteluun liittyy tietyllä tasolla minuuden voimakas liukeneminen (tämä ei kuitenkaan voi olla traumatoistoon liittyvää rajojen puutetta). "Pienen" minuuden on liuettava, että todellisempi minuus voisi nousta esiin. Haltuun ottaminen on siis todellisuuden tuntemista - kaikkeuteen asettumista. Tämä on pienen minän näkökulmasta tarkasteltuna annihiloiva, ja hallitsematon prosessi. Mitään ei ole lopulta haltuun otettavissa, tehtävissä. Ja silti kaikki voima on käsissämme. Ehkä tämä näkemykseni liittyy voimakkaasti taolaiseen filosofiaani jossa passiivisuus ymmärretään voimallisimmaksi ja dynaamisimmaksi olemisen muodoksi. Kuinka väärin passiivisuus onkaan käsitetty länsimaissa: epäaktiivisuudeksi. Vaikka se on juuri sisäistä, hienovaraista, salaista (ja kaikkein voimallisinta) aktiivisuutta. Rakastelussa tämä voi tarkoittaa mm. sitä, että antaa asian tulla lävitseen, antaa sen upota itseensä täysin - ilman vastustusta. Kuitenkin silmät avoinna, valppaana, voimakkaana. (Kysymys ei siis saa olla mistään parasympaattisen hermoston aikaansaamasta lamaannustilasta.)

Miten valta suhteutuu tähän kaikkeen? Sitä on itseni tällä hetkellä hankala hahmottaa. Valta liittyy omassa mielessäni maallisiin suhteisiin, kun taas pohjimmiltaan rakastelun yhteydessä puhuisin ennemmin ehkä voimasta. Ja voima näyttäytyy itselleni jotenkin demokraattisena ja epähierarkisena asiana. Siitä ei ole niukkuutta vrt. maallinen valta. Voima on ehtymätön ja sen on lähtökohtaisesti kaikkien saavutettavissa. Tietysti voimaa voi käyttää enemmän tai vähemmän taitavasti. Mitä sitten on voima? Itse kokisin sen kyvyksi valjastaa energiaa päämääriensä tavoittamiseksi. Tämä määritelmä kertoo kuitenkin hyvin vähän. Mielenkiintoista olisi keskustella siitä, kuinka tämä valjastaminen käytännössä tapahtuu - ja uskoisin, että valjastamisen tapoja on vähintään yhtä monta kuin on valjastajaa. Tullakseen maagiksi, jos sitä sanaa tahtoo käyttää, on mielestäni tunnettava itsensä. Maagin tärkein työväline on hän itse, hänen sairautensa ja kipunsa.
If you want to reborn, let yourself die.
User avatar
Nefastos
Posts: 3029
Joined: Mon May 24, 2010 10:05 am
Location: Helsinki

Re: Vanhempisuhteet

Post by Nefastos »

Ave wrote: Fri Oct 02, 2020 1:38 pmItse koen, että isäni poismeno tästä fyysisestä sfääristä ei tee häntä tietyllä tasolla kuitenkaan vähemmän kykeneväksi dialogiin - jopa päinvastoin. Vaikka isä on tätä nykyä jollain tasolla "oma luomukseni" hän ei kuitenkaan sitä ole, koska hän on todella vaikuttanut eläessään minuun ja jatkaa elävää vaikuttamistaan myös kuolemansa jälkeen.

Psykologisesti niin tarpeellinen isän- ja äidinmurha symbolisena irtautumisena omaksi yksilökseen, ilman ylilyövää tarpeisuutta ja korostunutta vaikutusalttiutta, muuttuu muodoltaan melkoisesti vanhemman aktuaalisessa fyysisessä kuolemassa. Jos vanhempi kuolee saavuttamatta vanhuutta, tilanne jää auki, dialogi jää väistämättä päälle. Ellei tällöin osaa keskustella "naamion olentojen" kanssa, tilanne voi olla fataali myös lapselle. Robert E. Howardin (elämä ja) kuolema näyttäisi olevan kuin oppikirjaesimerkki tällaisesta kirjaimellisesti fataalista oidipaliteetista.

Ave wrote: Fri Oct 02, 2020 1:38 pmRakastelu tosiaan on ehkä tavallaan "haltuun ottamista", mutta ei ehkä ilmeisellä tavalla. Rakasteluun liittyy tietyllä tasolla minuuden voimakas liukeneminen (tämä ei kuitenkaan voi olla traumatoistoon liittyvää rajojen puutetta). "Pienen" minuuden on liuettava, että todellisempi minuus voisi nousta esiin.

Tämä lienee se syy, miksi orgasmista puhutaan "pienenä kuolemana". Viittamalla mustaan magiaan tarkoitin, että myös seksi-"kuoleman" (uskaltautumisen seksuaalisen kohtaamisen avoimuuteen, orgasmilla tai ilman) olisi oltava pyrkimystä luopua kontrollista toisen yli. Tämän vuoksi pidän yleisiä sekä vanhempia (Hatha Yoga Pradipika ym.) että uudempia (1900-luvun) okkulttisia seksuaaliharjoitteita usein erittäin kielteisinä: ne pyrkivät teknillistämään seksuaalisuuden kontrollin välineeksi, mikä on täysin väärä suunta ajatella rakastelua. Sellaisia tekniikoita voi käyttää suhteessa, jossa rakastelu on jo luotu tasavertaiselle luottamukselle ja rakkaudelle, mutta sellainen suhde tai suhtautuminen ei ole lainkaan niin yleistä kuin voisi toivoa. Jopa parisuhteissa seksiä käytetään manipulointiin, mikä on jo ehkä maailman surullisin asia.

Ave wrote: Fri Oct 02, 2020 1:38 pmMiten valta suhteutuu tähän kaikkeen? Sitä on itseni tällä hetkellä hankala hahmottaa. Valta liittyy omassa mielessäni maallisiin suhteisiin, kun taas pohjimmiltaan rakastelun yhteydessä puhuisin ennemmin ehkä voimasta.

Kyllä. Valtarakenteisuutta, valta-ajattelua (vallan kautta tuntemista) pitäisi ylipäänsä kaikessa vähentää nykyisen törkeän lisäämisponnistuksen sijaan, ja aivan erityisesti tämä pätee fyysiseen rakkauteen.

Tämä kierros seksuaalisuudesta palaa vanhempisuhteisiin, joista se ei ole koskaan ollut valtavan kaukana. Vanhempien ilmiselvä ja piilotettu vallankäyttö – tietoisesti ja tiedostamatta annettu opetus siitä mitä valta on – heijastuu aikuisen lapsen tapaan suhtautua toiseuteen eroottisesti. Toivon kovin, että myöhemmin myös omassa kylmässä maassamme opittaisiin näkemään, että lapselle osoitettu antaumuksellinen rakkaus (ei hemmottelu vaan henkinen, älyllinen, tunteellinen, fyysinen läheisyys & avoimuus) auttaa tätä elämässä laskemattomassa määrin enemmän kuin vaateiden ja kontrollin ylipainottaminen.

Mieleeni palaa jälleen anekdootti Venetsian matkalta. Ensimmäisenä lentoasemalta tullessa odottelemme lähtöä keskustaan veneellä, jota ohjaa ehkä maailman tympeimmän ja kiukkuisimman näköinen keski-ikäinen mies. Äkkiä jostakin juoksee pikkutyttö, selvästi tämän ärtyilijän tytär, ja mies nappaa välittömästi tytön juoksusta tiukasti syliinsä, sulaen välittömästi hymyyn ja iloon. Sitten tyttö kipittää pois ja mies jatkaa murjottamistaan. Molempien elekieli kertoo, että tämä on maailman luonnollisin tapa lapsen kohtaamiseen. Tällainen etelässä jokahetkisen normaali läheinen & hellä suhde lapsiin on jotain, mistä meillä ei ymmärretä yhtään mitään. Patsasteleva, autorisoiva, kylmän etäinen lapsisuhde luo tunnevammaisia nuoria ja aikuisia. Ja valitettavasti juuri nyt, kun sota alkaa viimeinkin haipua esihistorian pimentoon, uusi kylmyyden maailma on kuulemma löydetty – kännyköistä... Ongelma (vanhemmat eivät kiinnitä huomiota lapsiinsa, kun ovat liian kiireisiä kännyköidensä kanssa) on niin akuutti, että se on useampaan otteeseen noteerattu ainakin Hesarissa.

Ajatus siitä että lähimmilleen – miehelleen tai vaimolleen, lapsilleen – ei ole luontevaa ilmaista rakkauttaan fyysisesti vaan vain jollakin hobbeslaisella yhteiskuntasopimuksella on minulle jotenkin niin epäintuitiivinen, mahdoton ja ilmiselvän vahingollinen, etten voi ymmärtää, kuinka siitä on tullut meille normaali toimintatapa.
Faust: "Lo contempla. / Ei muove in tortuosa spire / e s'avvicina lento alla nostra volta. / Oh! se non erro, / orme di foco imprime al suol!"
Mars
Posts: 186
Joined: Wed May 15, 2013 1:54 pm

Re: Vanhempisuhteet

Post by Mars »

Vanhempien ja lapsien välisten suhteiden ongelmat ovat ehkä juuri se elämääni eniten värittävä asia, mistä syystä minun on hirveän vaikea muotoilla ajatuksiani aiheen ympärillä. En edes tiedä mistä aloittaisin, varsinkin kun tällainen keskustelu menee väistämättä niin intiimiksi.

Vanhempien vihaamistahan käytetään keinona myös terapiassa. Sen tarkoituksena on siirtää trauman alkusyy muualle kuin itseen, muuttaa ajattelutapaa siten, että sinä et ole kelvoton vaan ongelma on vanhemmissasi ja viime kädessä heidän ongelmissaan. Omien vanhempieni vihaaminen on minulle helppoa, erittäin luonnollista, mutta viha ilmenee monella tavalla - koen, että viha voi olla vapauttavaa, mutta toisaalta se voi johtaa myös katkeruuteen ja monenlaisiin ongelmiin. Viha voi johtua siitä, että on katkera vanhempiaan kohtaan koska ei saanut sitä rakkautta ja hyväksyntää mitä olisi tarvinnut. Vapauttamisen sijaan siinä helposti solmii itseään yhä vaikeampiin solmuihin. Siksi suhtaudun vanhempien vihaamiseen, kuten vihaamiseen ylipäätään, hieman varoen. Vihassa piilee valtava voimavara, ja sitä tulee käyttää äärimmäisen varovasti.

Kun itse mietin omaa suhdettani vanhempiini, en voi olla ajattelematta kuinka monella muullakin tavalla olisin voinut vammautua. Välillä sitä on jopa hieman kiitollinen kun ajattelee mitä olisi voinut käydä. Toisaalta psykologiassa käsittääkseni ajatellaan, että itseasiassa lapsen normaalin itsetunnon kehitykseen ei itseasiassa tarvita kovin paljon, riittää kun lasta rakastetaan ja hän kokee olevansa hyväksytty. Tämä taas jotenkin heijastelee vanhemmuuden vaikeutta - on tavallaan erittäin yksinkertaista kasvattaa lapsi jotenkuten normaaliksi, toisaalta on myös hirveän helppo mokata asia lähes täysin. Mutta kuten tällä foorumilla on tullut kerta toisensa jälkeen esille, rakkaus se vasta vaikeaa onkin. Kyse on kuitenkin paljon muustakin kuin rakkauden tunteesta.
Nefastos wrote: Sat Oct 03, 2020 9:57 am
Mieleeni palaa jälleen anekdootti Venetsian matkalta. Ensimmäisenä lentoasemalta tullessa odottelemme lähtöä keskustaan veneellä, jota ohjaa ehkä maailman tympeimmän ja kiukkuisimman näköinen keski-ikäinen mies. Äkkiä jostakin juoksee pikkutyttö, selvästi tämän ärtyilijän tytär, ja mies nappaa välittömästi tytön juoksusta tiukasti syliinsä, sulaen välittömästi hymyyn ja iloon. Sitten tyttö kipittää pois ja mies jatkaa murjottamistaan. Molempien elekieli kertoo, että tämä on maailman luonnollisin tapa lapsen kohtaamiseen. Tällainen etelässä jokahetkisen normaali läheinen & hellä suhde lapsiin on jotain, mistä meillä ei ymmärretä yhtään mitään. Patsasteleva, autorisoiva, kylmän etäinen lapsisuhde luo tunnevammaisia nuoria ja aikuisia. Ja valitettavasti juuri nyt, kun sota alkaa viimeinkin haipua esihistorian pimentoon, uusi kylmyyden maailma on kuulemma löydetty – kännyköistä... Ongelma (vanhemmat eivät kiinnitä huomiota lapsiinsa, kun ovat liian kiireisiä kännyköidensä kanssa) on niin akuutti, että se on useampaan otteeseen noteerattu ainakin Hesarissa.

Ajatus siitä että lähimmilleen – miehelleen tai vaimolleen, lapsilleen – ei ole luontevaa ilmaista rakkauttaan fyysisesti vaan vain jollakin hobbeslaisella yhteiskuntasopimuksella on minulle jotenkin niin epäintuitiivinen, mahdoton ja ilmiselvän vahingollinen, etten voi ymmärtää, kuinka siitä on tullut meille normaali toimintatapa.
Voi apua... Tästä aiheesta voisin kirjoittaa sata viestiä, mutta koska ne menisivät väistämättä liian henkilökohtaisiksi, joudun jättämään ne väliin. Kiitos kuitenkin tästä viestistä. Sait minut tuntemaan nostalgiaa omaa Italian-matkaani kohtaan. Onneksi on italialaista punaviiniä illaksi.
User avatar
Soror O
Posts: 416
Joined: Wed Sep 19, 2018 6:15 pm

Re: Vanhempisuhteet

Post by Soror O »

Nefastos wrote: Sat Oct 03, 2020 9:57 am
Ave wrote: Fri Oct 02, 2020 1:38 pmItse koen, että isäni poismeno tästä fyysisestä sfääristä ei tee häntä tietyllä tasolla kuitenkaan vähemmän kykeneväksi dialogiin - jopa päinvastoin. Vaikka isä on tätä nykyä jollain tasolla "oma luomukseni" hän ei kuitenkaan sitä ole, koska hän on todella vaikuttanut eläessään minuun ja jatkaa elävää vaikuttamistaan myös kuolemansa jälkeen.

Psykologisesti niin tarpeellinen isän- ja äidinmurha symbolisena irtautumisena omaksi yksilökseen, ilman ylilyövää tarpeisuutta ja korostunutta vaikutusalttiutta, muuttuu muodoltaan melkoisesti vanhemman aktuaalisessa fyysisessä kuolemassa. Jos vanhempi kuolee saavuttamatta vanhuutta, tilanne jää auki, dialogi jää väistämättä päälle. Ellei tällöin osaa keskustella "naamion olentojen" kanssa, tilanne voi olla fataali myös lapselle. Robert E. Howardin (elämä ja) kuolema näyttäisi olevan kuin oppikirjaesimerkki tällaisesta kirjaimellisesti fataalista oidipaliteetista.
Isäni kuoltua koin vahvaa tarvetta kuolla myös itse, koska jollekin osalle itsestäni oli täysi anomalia olla olemassa ilman isää. Olin ikäänkuin haamu, joka oli jäänyt maan päälle vaeltamaan ilman fyysistä kehoa. (Näin siitä huolimatta, tai siksi, että olin aktiivisesti toivonut isän poismenoa ja osa minusta koki, ettei elämä voi alkaa ennenkuin isä on kuollut.) Olen miettinyt itsemurhaa lapsesta saakka, mutta oli jännää, minkälaisen uuden intensiteetin, ja näkökulman tämä isän fyysinen poismeno toi noihin ajatuksiin. Tämä on entisestään voimistanut tulkintaani siitä, että mikään ei sido lasta voimallisemmin vanhempisuhteeseen ja sen eri tavoin ilmeneviin polariteetteihin kuin juuri tuon suhteen fataali epäonnistuminen. Edelleen kun makaan sängyssäni pimeässä hiljaisessa talossa iltaisin, koen ajoittain, että isä on tulossa hakemaan minua. Ennemmin ne ovat nämä olennot, joiden koen kokoontuvan ympärilleni (tila tuntuu tihentyvän konkreettisesti, lieneekö tästä peräisin sanonta, että seinät kaatuvat päälle). Nuo olennot muistuttavat työstä, joka on vielä tehtävänä. Tämäkin kuulostaa paperilla niin mukavan yksinkertaiselta, mutta noissa hetkissä näiden asioiden äärellä oleminen on kuitenkin edelleen jatkuvaa kuolemaa. Olisi mielenkiintoista kuulla lisää ajatuksiasi Robert E. Howardista...
Nefastos wrote: Sat Oct 03, 2020 9:57 am
Ajatus siitä että lähimmilleen – miehelleen tai vaimolleen, lapsilleen – ei ole luontevaa ilmaista rakkauttaan fyysisesti vaan vain jollakin hobbeslaisella yhteiskuntasopimuksella on minulle jotenkin niin epäintuitiivinen, mahdoton ja ilmiselvän vahingollinen, etten voi ymmärtää, kuinka siitä on tullut meille normaali toimintatapa.
Tuo heitto hobbesilaisesta yhteiskuntasopimuksesta oli niin osuva, että se naurattaa ja itkettää yhtäaikaa. Olen itsekin monesti pohtinut, kuinka jo "perinteinen suomalainen lastenkasvatus" (tunnekylmyys, fyysinen ja henkinen etäisyys, itsenäisyyden korostaminen, liian varhainen vastuuttaminen) on jo sellaisenaan (etenkin tunneherkän) lapsen suotuisalle psyykiselle kehitykselle vahingollista. Kärjistetysti ilmaistuna täällä on pidetty riittävänä vanhemmuutena sitä, että on tarjottu lapselle materiaaliset perus-puitteet. Tunteakseen itsensä aidosti tervetulleeksi tähän maailmaan, lapsi tarvitsee kokemuksen siitä, että hänestä iloitaan.
If you want to reborn, let yourself die.
User avatar
Smaragd
Posts: 1120
Joined: Thu Jan 09, 2014 4:27 am

Re: Vanhempisuhteet

Post by Smaragd »

Nefastos wrote: Wed Sep 30, 2020 9:56 am
Smaragd wrote: Tue Sep 29, 2020 12:08 pmKivettymisellä tarkoitin sitä kun me kannamme ihmisiä mukanamme niin he ovat ennemminkin jokin tietty (määritelmän tai psyykisen roolin jähmettämä) osa meitä itseämme.

On mahdollista, että puhumme hiukan eri asioista, tai saman asian eri puolista. Toki toisen olennon on ilmaistava jotakin puolta itsessämme, tai kosketuspinta-alaa ja tunnekokemusta ei lainkaan syntyisi; ja tällä logiikalla myös lähes triviaalien kohtaamisten mukana kantaminen kertoo yhteydestä noihin oman elämän "suljettuihin polkuihin". Väittäisin kuitenkin, että kokemuksessa on merkityksekäs aspektiero: joko toinen olento jää meihin "kivettyneeksi naamioksi", joka ilmaisee ennen kaikkea tiettyä puolta tietoisen itsemme laidalla, tai sitten ihminen jää mieleemme aidosti ihmisenä, uniikkina toiseutena, johon oma tunnelatauksemme on kylläkin luonut sillan, mutta joka sen jälkeen pysyy mukana entiteettisenä. Aspektierona on tällöin ehkä sen elementin kiinteys, jossa toinen ilmenee. Se ehkei olekaan kiveä, vaan jotain sulamuotoisempaa ainesta. Jälkimmäiseen yhteyden muotoon liittyy helposti myös telepaattisempi side.

Mainitsin esimerkkini unesta, ja siinä yhteydessä toki nuo kaksi aspektia ovat täysin yhteenkasvaneet: henkilö josta uneksun on useinkin joko oma "kivettynyt" suhteeni häneen, ja/tai henkilö toimii naamiona muulle sisäkokemukselleni (tai kolmannelle henkilölle...), tms.
Mietin itsekin jo tuota ensimmäistä viestiäni kirjoittaessa onko kivi liian yksipuolinen ilmaisu, mutta päädyin siihen koska se tuntuu hyvin yleiseltä äärimmäisyydeltä, tai vahvasti painottuneelta kerrostumalta ihmissuhteissa ja mikä tuottaa ongelmia etenkin vanhempainsuhteissa, joissa suhde ei välttämättä ole kovin elävä ja ajan tasalla vaan kuvat siitä mitä tai kuka lapsi on ja mitä tai kuka vanhempi on voi olla hyvin vahvasti roolien kivettämää sorttia. Nämä ”hyödyllisen keinotekoiset” auktoriteetin roolit, tai niiden jäänteet, näkisin olevan todennäköisesti vastaavuussuhteessa sisäisen vanhempainsuhteen taakalle, jonka läpi tulisi nähdä. Hyvä kuitenkin huomioida nuo sulamuotoisemmat ainekset ihmissuhteissa, muuten voidaan lipsahtaa melko mustavalkoiseen ajatteluun ja havainnointiin eikä päästä kulkemaan sieltä kivitasolta taipuisemmille alueille.

Kun mietin näitä telepaattisempia suhteitani niin ne ovat kaukana vanhempainsuhteistani. Vaikka lapsuudessani äitini oli rakastava ja jokseenkin positiivisesti suojaava niin olen silti ollut käsittääkseni ihan syntymästäni asti hieman etäinen vanhempiani (ja yleisesti maailmaa) kohtaan. En tiedä mitä se silloin vauvana on ollut, sillä en usko omanneeni silloin tällaisia peilaus ja vertailutaitoja, jotka kertovat vaikeasti ylitettävästä elämän peruskokemuksen kuilusta minun ja muiden ihmisten välillä. Tässä mielessä itselläni isän- ja äidinmurhat ovat olleet suht itsestäänselviä ja helppoja, eikä minun ole tarvinnut hirveästi kapinoida. Kun Ave sanoi että on hankala kokea ketään auktoriteetiksi, niin omalla kohdallani kuvailisin että on helppo olla pitämättä vääriä auktoriteetteja, mutta mieluusti niitä kuitenkin otan itselleni ikään kuin käytännöllisiksi suunnannäyttäjiksi (samalla kun voin asettua elämään sitä todellisuutta mihin he yrittävät osoittaa, niin minun on helppo myös ottaa etäisyyttä tarpeen tullen välttämättä vahingoittamatta juurikaan uskoani). Katsoin tässä jokunen päivä sitten osittain dramatisoidun dokumentin Al-Ghazalista ja siinä puhuttiin kuinka oppi-isä on jossain määrin tärkeämpi kuin isä joka meidät on siittänyt. Tähän ajatukseen on minun elämässäni ollut helppo samaistua, joskin olen jonkin verran yrittänyt myös olla lähtemättä liian kauas maallisilta juuriltani, jotten hairahtuisi sellaiseen ihmissuhde-eskapismiin missä etsin henkeä ja henkistä työtä jostain merten takaa kun se olisi jo siinä suhteessani isääni, missä se tuntuu kenties vaikeasti kohdattavalta, niin kuin kuuluukin.
Ave wrote: Thu Oct 01, 2020 9:03 pm Aikuisena olen oppinut aidosti olemaan tuo äiti, jonka katsetta vaille isäni jäi. Isäni on jo kuollut, mutta se orpo pieni poika asuu sisälläni, se on osa minua ja se tarvitsee äidin katsetta.
Ave wrote: Fri Oct 02, 2020 1:38 pm Tavallaan tunnistan tuon "kivettyneen naamion haasteen". Itse koen, että isäni poismeno tästä fyysisestä sfääristä ei tee häntä tietyllä tasolla kuitenkaan vähemmän kykeneväksi dialogiin - jopa päinvastoin. Vaikka isä on tätä nykyä jollain tasolla "oma luomukseni" hän ei kuitenkaan sitä ole, koska hän on todella vaikuttanut eläessään minuun ja jatkaa elävää vaikuttamistaan myös kuolemansa jälkeen. Isäni on muodossa hajonnut, mutta jatkaa elämää(nsä) (minussa). Ja tuo elämä ei ole "omaani", en kykene antamaan sille mitään tiettyjä kasvoja, naamiota. Voin vain yrittää olla sen kanssa vuorovaikutuksessa. Siis kyseessä on entiteetti (tai pikemmin joukko entiteettejä) jotka ovat erillisiä itsestäni, eivätkä kuitenkaan ole. Tämä rajan yli käytävä vuorovaikutus ei rajoitu isääni, vaan epämääräiseen joukkoon esi-isiä ja -äitejä.
Naamioiden psykologisteknisistä termeistä onkin elähdyttävä siirtyä tähän perspektiiviin missä vanhemmatkin meissä ovat suvun manalaisia, siis meidän voimaa ja meidän väkeä. Kaikki se etäisyys jota olen kokenut kasvaessani vanhempieni ja sukuni (ja tämän ajan planeettamme) kulttuurin ympärillä, joitain tärkeitä yksityiskohtia lukuunottamatta, huuhtoutuu ainakin ajatuksen tasolla pois kun työskentely tapahtuu väen kanssa. Se seikka, että tässä kielessä, tässä sanassa yhdyistyy voiman ja olennollisuuden merkitykset, saa minussa heti jonkinlaista eloa ja kykyä kommunikoida ja toimia näiden asioiden kanssa, kun taas tuo teknisempi termistö, johon itse lähdin osoittelemaan on varmaan hyvä kama manasinen apukeino, mutta se myös jää helposti vain sille tasolle. Tai sieltä muille tasoille kurottelu nähdään usein keinotekoisena tai liian epäinhimillisenä.

Jos yritän koota ajatuksia yhteen ja ilmaista hieman toisella tapaa niin tuo ilmaisutyylini, jossa osoitan sanoja kuten ”naamio” ja ”demoni” miekan kärjellä on hyvin ongelmakeskeinen ja omiaan aiheuttamaan tulkintoja hyvin polarisoituneesta ja siis helposti epätasapainoisesta ja ontuvasta näkökulmasta. Sitä se varmaan paljolti onkin kun jostain elämänkokemuksellisesta kipupisteestäni kanavoin sanojani. Siinä missä moinen ongelmakeskeisyys on tarkka aloite osoittamaan ongelma, olisi suotavaa löytää myös rakentavampi näkökulma. (Ironisesti tämä ongelmakeskeisyyteni, joka aiheuttaa sosiaalisissa suhteissani usein ongelmia, on hyvin selkeästi peräisin äitisuhteestani.) Ratkaisukeskeisempänä näkökulmana on pyörinyt mielessä kiehtova ajatus siitä miten tämä raskasta historiallista ja tiettyjen arkkityyppienkin tasolla tapahtuvaa taakkaa ja haasteellisuutta kantavan kristillisen demonismin kielen ja sen osoittelevuuden voisi yhdistää ajatukseen esi-isistä meidän voimana ja väkenä. Jos lähdetään demonien ja/siis naamioiden päädystä niin lienee keskeistä humioida että näissä ilmaisuissa aineen jähmettyneisyys on kaikessa negatiivisuudessaankin potentiaalia, voimaa. Jähmettyneet osat naamioina kykenevät pukemaan juoksevamman voiman näkymättömämmät ja jumalaisemmat osapuolet alemmalle minälle merkitykselliseen muotoon. Muoto voi olla esim. oma vanhempi (manismin voisikin nähdäkin tantrisena jumalanpalvonnan muotona), jokin tunne, mielessä pyörivät sanat ja sanallistamiset jne. Esi-isien väen kautta näiden ajattelu tosiaan liudentaa tätä jähmettyneisyyttä ja tekee potentiaalista heti käyttökelposempaa pelkän ongelman sijaan. On helpompi löytää jostain äidin tai isoisän negatiivisesta puolesta jokin oikeamielisyys, jokin oikea hetki jolloin se ominaisuus on paikallaan ja kenties löytää jokin vastapaino tai ideaali, tai tapa toimia jolla sen negatiivinen sovellutus saadaan kitkettyä, kuin jäädä möllöttämään hengen jähmettyneempiä osasia ikään kuin asian koko spektrinä, mikä todellakin on valheellinen näkökulma ja lamaannuttaa ihmisen helposti johonkin masennukseen ja sen sellaiseen.
"Would to God that all the Lord's people were Prophets”, Numbers 11:29 as echoed by William Blake
User avatar
Nefastos
Posts: 3029
Joined: Mon May 24, 2010 10:05 am
Location: Helsinki

Re: Vanhempisuhteet

Post by Nefastos »

Smaragd wrote: Tue Oct 06, 2020 10:16 amNaamioiden psykologisteknisistä termeistä onkin elähdyttävä siirtyä tähän perspektiiviin missä vanhemmatkin meissä ovat suvun manalaisia, siis meidän voimaa ja meidän väkeä. [...] Jos lähdetään demonien ja/siis naamioiden päädystä niin lienee keskeistä humioida että näissä ilmaisuissa aineen jähmettyneisyys on kaikessa negatiivisuudessaankin potentiaalia, voimaa. [...] Muoto voi olla esim. oma vanhempi (manismin voisikin nähdäkin tantrisena jumalanpalvonnan muotona)

Tässä olet mielestäni iskenyt todella olennaiseen kohtaan koko käytännön okkultismin / vasemman käden tien työskentelyssä. VKT:n shaktisessa, substanssin huomioivassa suhtautumisessa entiteettisyys olennoituu siihen massaan mistä psyykkisesti ja fyysisestikin koostumme. Ihminen itse on siten se elävä maa-aines, jonka läpi kuljetaan ensin ydintä kohti ja sitten poispäin keskipisteestä takaisin elävään elämään. Koen kuvaavaksi, että ensimmäisen itsenäisen okkulttisen tutkielmani laadin itse nekromantiasta. Nekromantia (manan kanssa työskentely!) laajasti käsitettynä on koko tämä maaginen työskentelykenttämme, käsitettiin se psykoanalyysinä, Suuren Äidin psyykkisenä kehona (kuten tantrassa), tai jonakin muuna tulokulmana siihen itseys-toiseus -prosessiimme, joka on magian vaativa & kivulias esiin synnyttäminen.

Smaragd wrote: Tue Oct 06, 2020 10:16 amKun mietin näitä telepaattisempia suhteitani niin ne ovat kaukana vanhempainsuhteistani.

Minulla vanhempiin on säilynyt ulkoisen kommunikation lisäksi myös tiivis telepaattinen sidos. Vastikään viime viikolla tapahtui tässä suhteessa mielenkiintoinen okkulttinen ilmiö, jossa ajatuksen ohella liikkui parapsykologisesti myös materia. (Tällaiseen poltergeistismiin on harvemmin syytä, mutta nyt energiat panivat asiat liikkeeseen nimenomaan sanomatta jätettyjen voimakkaiden tuntojen tähden.)

Ave wrote: Sat Oct 03, 2020 3:52 pmOlisi mielenkiintoista kuulla lisää ajatuksiasi Robert E. Howardista...

En ole tutustunut Howardiin läheskään niin syvällisesti, että voisin esittää näkemyksiä siitä mitä hänelle ja hänessä tosiasiassa tapahtui. Mutta kaikille ilmeisistä merkeistä voi olla hyödyllistä esittää näkemyksiä siitä, mitä selvästi näyttäisi tapahtuneen. Eli annetaan faktisen Howardin levätä rauhassa, mutta otetaan esiin se Howard-representaatio, joka ilmaisee hyvin selvästi patologista vanhempisuhdetta.

Ellette ole lukeneet Howardin Conan-tarinoita (tai muita: hänen protagonistinsa ovat yleensä aina tätä samaa tyyppiä), unohtakaa se mahdollisesti leffoista tai muualta periytynyt "tyhmänlaisen mutta sankarillisen" barbaarin kuva, jollaisena hänen tarinansa on sittemmin yleensä kuvitettu. Howardin Conan oli eskapismin huippuunsa hiottu väline kaikkein terävimmälle maskuliiniselle fantasialle miehisyydestä: eräänlainen arjalaisuuden sankari, kesyttämättömän vitaali, kaikessa täydellinen, ei lainkaan hidas tai tyhmä, mutta joka halveksi älyn käyttöä heikkojen valitsemana regressiona laimeuteen ja kompromissiin. Howard esittää miehisyyden absoluuttisen omalakisena, mistään välittämättömänä voimana, joka henkilöityy kaiken fyysisellä voimankäytöllä & häikäilemättömällä asenteella saavuttavaan eläimellisen alkuvoimaiseen ihmiseen. Tämä on tavattoman hypnoottinen kuva miehelle, sillä se esiintuo juuri tällä häikäilemättömyydellä "eksoteerisen Marsin" äärimmäisen vitaalisuuden. ("Esoteerisessa Marsissa" kyseinen vitaalisuus ilmenee fyysisen sijaan henkisessä taipumattomuudessa, joka ilmaisee egoismin sijaan altruismia ja tulee siten "kosmiseksi uhriksi". Conan-tarinoissa tätä arkkityyppiä sivutaan äärimmäisen kiehtovasti sankarin ristiinnaulitsemiskokemuksessa, ympärikääntymisen mahdollisuutena.) Nämä ovat tarinoita joita on mahdoton parodioida, koska ne ovat jo oma parodiansa, täysin ylilyöty esitys; ja juuri tässä eskapistisen fantasian absoluuttisuudessa on niiden valtava voima. Suosittelen vilpittömästi Howardin erinomaisesti kerrottuja tarinoita kaikille miehille ja miehenmielisille, sekä lisäksi erikseen niille, joilla on hieman vino huumorintaju. Lukea Howardin taistelukohtauksia on lukea pornografiaa, ja Conanin suhde naisiin voi olla hykerryttävän hauskaa luettavaa omalla feministisesti voimaantuneella ajallamme.

On tavattoman kuvaavaa ja ikuisesti tälle tyypille leimallista, että täysin miehiseen voimantuntoonsa uponnut henkilö on väistämättä jäänyt absoluuttisesti alisteiseksi Äidille. Maagisella tiellä tämä synnyttäisi sen "keskeytyksettömän yhteyden Magna Materiin" (so. ~eetteriin), joka mahdollistaa "ihmisen salaisten kykyjen" kehittymisen. Mutta profaanisti, tai siinä määrin kuin esoteerinen jää eksoteeriseksi painotukseksi, kyseessä on patologinen vanhempisuhde. Howardhan ampui itsensä kuullessaan uutiset äitinsä kuolemasta.

Tämä oidipaalisuudesta. Vastaava tilanne "elektrakompleksissa" (tyttären symbolisesti erotisoitunut suhde isähahmoon) näyttäisi olevan ymmärrettävästi peiliheijastus tästä: siinä missä howardlainen sankari on voimaa vailla estoa, elektralainen on estoa vailla voimaa: oman elämänsä sivustakatsoja, kyvytön liikahtamaan kohti elämää, nainen paralysoituneena ikuiseen lapseuteen, kaikki onnistumisen mahdollisuutensa torpedoiva oman itsensä uhri, joka loputtomasti odottaa miehistä pelastajaa ulkopuolelta.
Faust: "Lo contempla. / Ei muove in tortuosa spire / e s'avvicina lento alla nostra volta. / Oh! se non erro, / orme di foco imprime al suol!"
User avatar
Soror O
Posts: 416
Joined: Wed Sep 19, 2018 6:15 pm

Re: Vanhempisuhteet

Post by Soror O »

Smaragd wrote: Tue Oct 06, 2020 10:16 am Naamioiden psykologisteknisistä termeistä onkin elähdyttävä siirtyä tähän perspektiiviin missä vanhemmatkin meissä ovat suvun manalaisia, siis meidän voimaa ja meidän väkeä. Kaikki se etäisyys jota olen kokenut kasvaessani vanhempieni ja sukuni (ja tämän ajan planeettamme) kulttuurin ympärillä, joitain tärkeitä yksityiskohtia lukuunottamatta, huuhtoutuu ainakin ajatuksen tasolla pois kun työskentely tapahtuu väen kanssa. Se seikka, että tässä kielessä, tässä sanassa yhdyistyy voiman ja olennollisuuden merkitykset, saa minussa heti jonkinlaista eloa ja kykyä kommunikoida ja toimia näiden asioiden kanssa, kun taas tuo teknisempi termistö, johon itse lähdin osoittelemaan on varmaan hyvä kama manasinen apukeino, mutta se myös jää helposti vain sille tasolle. Tai sieltä muille tasoille kurottelu nähdään usein keinotekoisena tai liian epäinhimillisenä.

Jos yritän koota ajatuksia yhteen ja ilmaista hieman toisella tapaa niin tuo ilmaisutyylini, jossa osoitan sanoja kuten ”naamio” ja ”demoni” miekan kärjellä on hyvin ongelmakeskeinen ja omiaan aiheuttamaan tulkintoja hyvin polarisoituneesta ja siis helposti epätasapainoisesta ja ontuvasta näkökulmasta.
Ongelmakeskeinen lähestymistapa on sikäli täysin ymmärrettävä, sikäli kun nämä asiat ovat sellasia, että ne voivat sysätä ihmisen itsemurhaan ja hulluuteen (toisaalta, onko tämäkään vakavaa - pohjimmiltaan). Ja jos ei tätä haastetta ota tosisaan voi todella joko kadottaa itsensä sukulinjain mukana tulevien taakkojen ja kirousten mereen. Toisaalta, jos taas pyrkii pääsemään noista taakoista ja kirouksista yli niitä koskaan _todella_ kohtaamatta, kiirehtien lopputulosta, valkaisemalla mustan väkivalloin valkeaksi (spritual bypassing -tyyliin), päätyy niin ikään kiertoreitille. Haaste on todella kyetä pitämään yhtäaikaa täysin vastakkaisia aineksia läsnä itsessään ja nähdä ne todella toisiinsa sisältyviksi. Lukuisat ihmiset kiittelevät jälkikäteen väkivaltaisia vanhempiaan siitä, että nämä "opettivat elämään", että esim. hakkaaminen oli "minulle vain lopulta hyväksi, vaikka en sitä silloin tajunnut". Vaikea sanoa näiden ihmisten puolesta, onko heidän kohdallaan kohoamista tapahtunut (tai mitä ylipäätään on tapahtunut). Itse ehkä ilmaisisin oman kokemukseni näin: se mitä minulle tapahtui lapsena ja nuorena ei todella ollut minulle "hyväksi". Se rikkoi ja tuhosi minut, sen lapsen joka olisin ollut (ehjänä). On pitänyt surra oma kuolemansa. Mutta tuosta surusta ja kuolemasta on noussut perusta, joka on rikkumaton ja ikuinen. Aivan kuten inkarnaatioden välillä ihminen muuttaa muotoaan, edellinen muoto hajoaa ja uusi syntyy, myös inkarnaation sisällä tapahtuva elämä on jatkuvaa hajoamista ja uudelleen syntymistä. Tämä ei vie mitään pois sen pienen tytön kärsimyksestä ja kauhusta. Eikä se vie pois mitään siitä, että olen varttunut jossain määrin luonnehäiriöiseksi (ts. kokemallani on joitain psykologisen tason seurauksia, jotka ovat kuitenkin muunnettavissa). Käsittääkseni kykenen kuitenkin myös aitoon kiintymykseen ja rakkauteen - vaikka tästäkin olen ollut aika-ajoin epävarma. (Tämän pystyvät arvioimaan kohdaltaan ne ihmiset jotka ovat läheisiäni.)

Nefastos wrote: Tue Oct 06, 2020 3:59 pm
Minulla vanhempiin on säilynyt ulkoisen kommunikation lisäksi myös tiivis telepaattinen sidos. Vastikään viime viikolla tapahtui tässä suhteessa mielenkiintoinen okkulttinen ilmiö, jossa ajatuksen ohella liikkui parapsykologisesti myös materia. (Tällaiseen poltergeistismiin on harvemmin syytä, mutta nyt energiat panivat asiat liikkeeseen nimenomaan sanomatta jätettyjen voimakkaiden tuntojen tähden.)
Olen hieman kiusaantuneena huomannut sen, että äidilläni on jokin vaisto minun suhteeni. Ja saatamme olla soittamassa toisillemme samaan aikaan. Tämä tuntuu sikäli hupsulta, kun äiti on tietyllä tasolla hyvin etäinen ja tahtoisit hänet sellaisena pitääkin. Ja samoin olen jännästi joskus tuntenut omien lapsieni kanssa, että olemme ikäänkuin "samassa kentässä" (vaikea selittää). Tämä kokemus on voimakkaana juuri unen aikana tai unen ja valveen rajamailla. On ollut kokemuksia, että tavallaan jaan lasteni unia. Tai päinvastoin - he näkevät unia asioista, joita käsittelen valveilla. Kerran iltamyöhään kun tutkiskelin Enochin kirjaa ja tavallaan ajauduin sen syövereihin. Sitten kuopukseni herää nähtyään voimakasta unta jättiläisistä. Se saattoi olla sattumaa.
Nefastos wrote: Tue Oct 06, 2020 3:59 pm

mutta otetaan esiin se Howard-representaatio
Kiitos Conan-esityksestäsi! Isoveljelläni oli noita sarjakuvia, ja pidin niitä hyvin puoleensavetävinä. Varmasti lapsi tunnistaa vahvan arkkityyppisen latauksen, ja tulee luonnostaan sitä kohti vedetyksi. Tällaisista fantastisista kuvastoista tulee mieleen Jeffrey Catherine Jonesin kuvataide. Ks. esim. https://woelfdietrich.com/2015/05/26/ar ... ine-jones/
Nefastos wrote: Tue Oct 06, 2020 3:59 pm
Tämä oidipaalisuudesta. Vastaava tilanne "elektrakompleksissa" (tyttären symbolisesti erotisoitunut suhde isähahmoon) näyttäisi olevan ymmärrettävästi peiliheijastus tästä: siinä missä howardlainen sankari on voimaa vailla estoa, elektralainen on estoa vailla voimaa: oman elämänsä sivustakatsoja, kyvytön liikahtamaan kohti elämää, nainen paralysoituneena ikuiseen lapseuteen, kaikki onnistumisen mahdollisuutensa torpedoiva oman itsensä uhri, joka loputtomasti odottaa miehistä pelastajaa ulkopuolelta.

Tämä kuulostaa jotenkin etäisesti tutulta. Onneksi minussa on kuitenkin sopivasti Conania, etten jää ikuisesti odottamaan sitä, että isä ojentaisi miekkansa käteeni. Hahahahhahaha.
If you want to reborn, let yourself die.
Locked