Ave wrote: ↑Sun May 31, 2020 9:09 amTämä aihe - ihmisen jumalaisuus - on keskeinen ja se liittyy nöyryyden ja ylpeyden teemoihin. Todellinen ylpeys on minulle sellaista jumalaista itsetuntoa, Jumalan tuntemista Itsessään. Todellinen nöyryys on puolestaan oman partikkeliluonteensa sisäistämistä, antautumista lähteelle (josta kaikki partikkelit ovat emanoituneet).
Tuosta maininnasta "oppineisuuden reliikkeihin" tulee mieleeni kirjanoppineisuus, jota Jeesus karsasti. Miksi Jumala tyytyisi pelkästään lukemaan jo kirjoitettuja ajatuksia itsestään ja ajattelemaan jo ajateltuja. Jumala on luoja.
Koen, että ihmeteot edellyttävät sekä täydellistä antautumista lähteelle että tuon lähteestä peräisin olevan voiman täydellistä hallintaa. Antautuminen ja hallinta, mutta täsmälleen oikein mitoitettuina, oikein kohdistettuina sekä persoonaan ja ruumiiseen sisäistettyinä. Näin kirjoitettuna ja ajateltuna tässä ei ole minkäänlaista haastetta, mutta tämän ruumiillistaminen, todeksi eläminen - se on itselleni se piste, josta houkan polkuni vasta alkaa (yhä uudelleen).
Ehkä voisimme keskustella näistä asioista pitemminkin tämän uuden aiheen alla?
"Jumala" ja "ihme" ovat ajallemme hyvin vieraita käsitteitä. Mitä kumpikaan tarkoittaa voidaan varmasti määritellä hyvin eri tavoin, ja yhä harvempi antaa käsitteille aivan kristillisen teologian mukaisia oikeaoppisia tulkintoja. (Näin ainakin toivoisin!) Mutta ehkä Jumalaa voi tulkita ihmeen käsitteen kautta, & päinvastoin?
Fosforoksen Discordameliorissa esitin aikoinaan itse näkemyksen siitä, millä tavoin maailma rakentuu "ihmeelle" kauttaaltaan ja maagisesti: kaikki mitä syntyy, pysyy yllä ja häviää, käy tämän tapahtumisensa tuon "tyhjän keskipisteen", olemassaolon origon eli laya-pisteen läpi. Kaikki tapahtuminen on ihmettä, kirjaimellisesti.
Niinpä myös kaikki arkinen, kaatuva, kompasteleva, turha, tyhjä, loputtomiin venyvä pimentyneisyys on sekin omanlaisensa musta ihme. Primitiivinen, sadistinen, narsistinen, traumaattinen, patologinen väkivalta ja sorto ovat niin ikään ihmeitä. Nämä kaksi pahan muotoa ovat ihmeidentekoa, jossa olemassaolosta on kutsuttu esiin mahdottomia, "luonnottomia" piirteitä. Sekin on mahdollista ihmeiden universumissamme; ja valitettavasti jokainen ihme on kuin kaari, joka säkenöi esiin samanlaista. Olemassaolo piirtää esiin leimuavia kehiä, luomissähkön spiraaleja. Kuten sanoit Ave, Jumala on luoja, ja tuhlaileva sellainen. Hän ei estä, vaan "antaa aurinkonsa paistaa niin hyville kuin pahoille". Mikä tekee Hänestä myös Saatanan.
Mitä muut keskustelijamme ovat mieltä "ihmeestä"? Mikä on tai ei ole ihme? Onko ihmeen oltava tunteellisesti koskettava asia? Mihin rajoittaa ihmeen/magian läsnäolo maailmassa?
(Ja jos joku täällä todella kokee "ihmeen" teologisessa mielessä – Jumala rikkoo luomiaan luonnonlakeja aikaansaadakseen ainutkertaisen tapahtuman – niin kertokaa siitäkin. Lähtökohtaisesti oletan että tuollainen tulkinta on harvinainen hyvin tunnustuksellisten, oikeaoppisten uskovaisten piirin ulkopuolella.)