Cancer wrote:Sivumennen sanoen, olisi kiinnostavaa kuulla pohdintoja lainalaisuuksista, jotka määräävät "näyttelijän" itseilmaisua. Jos ihmiset ovat pohjimmiltaan samanlaisia perusominaisuuksien keskittymiä, kuten väitin yllä, mikä mahdollistaa ilmentymisen moninaisuuden? Miksi henkilöhistoriamme ovat niin erilaisia, vaikka jokaisen olemassaololla on sama alkusyy? Mitä tapahtuu matkalla Sieltä Tänne? Ikivanha aihe, mutta ehkä se on hyvä nostaa esille uudessa kontekstissa.
Vaikka absoluuttinen Jumala voidaan käsittää ikään kuin homogeenisena substanssina, tämä käsite on parhaimmillaankin vain kuvaileva, koska alkuperäinen ainoa elementti ei ilmene spatiaalisena, vaan merkityskeskisesti. Siten jokainen monadi, jokainen âtminen ydin on itse asiassa erilainen ytimeltään in abscondito, koska se ilmentää erilaisen tapahtumisen teleologista pyrkimystä.
Ensimmäiseksi nämä monadit alkavat virtauksen (emanaation) olemassaoloon 3+4 perusprinsiipin kautta: syntyy seitsemän luomisen sädettä, jotka heti alkavat paitsi valautua alaspäin, myös osua toisiinsa: tästä luomisessa (hajautumisessa, differentaatiossa) on kyse. Tämä välittömästi luomisen alkuhetkenä ilmenevä erilaistumisen stimulanssi jatkuu sitten yhä uudelleen kertautuen, sitä mukaa kuin involuutio/evoluutioprosessi vie "henkeä" yhä syvemmälle "materiaan". (Koska tosiasiassa on vain absoluutti, tarvitaan lainausmerkit. Kyse on eräänlaisesta itseensä käpertymisen prosessista, jossa kosminen sikiö alkaa liikehtiä kohdussaan & tavoitella uudentyyppistä itsetietoisuutta: sellaista, joka edellyttää toiseuden ideaa havaitakseen itsen.)
Asiaa pohtiessamme voi huomata, että kunkin monadin "predestinoitu" (ei tietenkään sanan kristillisessä, tai ylipäänsä moraalisessa mielessä) erilaisuus on väistämättömyys jo sille, että ne alun perin kykenevät tulemaan ilmennykseen & hajautumaan. Jos kukin monadi eli hengen ydinpisara olisi faktisesti identtinen muiden kanssa, ne olisivat yksi tavalla, joka ei mahdollistaisi edes illusorista erilaistumista. Mutta ne sekä ovat yksi että eivät ole, koska "Jumala" on muiden täydellisyyksiensä joukossa myös täydellinen itsetietoisuus, joka siten edellyttää osatekijöidensä keskinäistä introspektiota. Paradoksaalisesti, minä olen Minä sen kautta, kuinka määrityn muihin nähden: & tuon määrittymisen ydin ei olekaan kausaalinen tai spatiaalinen, vaan teleologinen. (Josta käytännön sovellutus: en ole siksi että ajattelen, vaan sen kautta että toteutan omaa dharmaani.) Käärme puree taas häntäänsä; ykseyden filosofia johtaa lopulta kuin kehäpäätelmään, koska kunkin asian perusidean kykenee lopulta selittämään vain se itse, kaikkien muiden sanojen tullessa ylikiivetyiksi. Vrt. Zen-esitykset, joissa kysymys itse on vastaus.
Kaikki pohdinnat koskien olentojen perimmäistä erilaisuutta/ykseyttä voidaan läpikäydä tämän keskustelun alla.