Maailmamme luonteesta

[Kenazis]

Moni näkee tämän maailmamme pikemminkin helvettinä kuin paratiisina. Miten koet maailman ja mitä perusteluita löydät tälle? Itselle maailma ja olemassaolo näyttäytyvät helpoiten neutraalina, jossa on potentiaali sekä helvetillisyyteen että paratiisinomaisuuteen. Sanoisin siis, että maailmamme on neutraali, potentiaalinen paratiisi siinä kuin helvettikin.

[Vigintus]

Näen maailman kosmisena illuusiona, jossa ihmisolento hyväksikäyttää muita eläviä olentoja (välillä hyvin häikäilemättä). Joka aiheuttaa paljon kärsimystä maailmaamme, ja tämä kärsimys painaa välillä todella paljon. Eli näenkö sitten maailman lähempänä helvettiä, kuin neutraalia. Uskon myös paratiisiin potentiaalina, mutta toivo on hyvin pieni, että ihmislapsi ottaisi suuria harppauksia tähän meidän persoonallisen elämämme aikana.

[Smaragd]

Tuntuu kohtalokkaalta väittää maanpäällistä elämää paratiisin kaltaiseksi, koska silloin todennäköisesti minulle näytettäisiin yhä uudelleen kaikki ne kamaluudet jotka moisen lausahduksen asenteessa ikään kuin sivuuttaisin ja unohtaisin. Ja jos väitän olemassaoloa helvetiksi niin kiinnitän huomiotani liioin kärsimykseen ja teen siitä itselleni entistä helvetillisempää. Paratiisiin ei tunnu kulkevan käänteispsykologisia oikopolkuja; kaikki tiet haarautuvat helvettiin.

Paratiisin hedelmiä tuntuu löytyvän lähinnä siltä elämän osa-alueelta, joka on onnistuttu rakentamaan kokonaisvaltaisen elämän keskukseksi. Esimerkkinä vaikkapa ilo ja kirkkaus esoteriaa koskevan työn äärellä. Ihmissuhteet vaikuttaisi pysyvän kaukana tällaisesta keskuksesta niin kauan kuin niitä ei osata aidosti juurruttaa syvään maaperään. Ajatella vaikkapa luottamuksen puute juurettomuutena eli irrallisuutena (contra holistinen integraation tila), joka tekee ylittämättä jätettynä, ei siis vielä pienimuotoisesti esiintyvänä ongelmana, elämästä helvettiä.

Uudelleen luen parhaillaan William Blaken Taivaan ja helvetin avioliittoa ja hitaalla luennalla sieltä välittyy perin oivaltavaa asennetta, joka vihjailee kiehtovalla tavalla siitä miten helvetillisen olemassaolon voi tuoda lähemmäksi paratiisia.

[Kavi]

Välillä tuntuu huijauksen maulta, kun asetetaan kaksi vastakkaista asiaa ja sujautetaan itsensä kohtuullisuuden nimissä sinne puolivälin tienoille.
Jotenkin silti itselläni on aika purgatorinen kokemus maailmasta ja elämästä.

Paratiisin sijoittaisin utopiaan. Utopioita eli joitakin kiintopisteitä joita kohti kulkea.
Tähän toki sitten tekisi vasta-argumentoida, että ihminen valehtelee ja kertoo tarinaa itselleen, koska totuuden kohtaaminen on liian raskasta kestää jne.
Mutta yritän olla toisinaan välittämättä siitä.
Omanlainen tarina tuokin näyttäisi nimittäin olevan.

[Insanus]

On tietysti triviaalisti totta että kokemus voi freimaantua monella tavalla. Kiinnostavin kysymys on siinä millä tavalla ja millä rajoitteilla tietoisuuden rooli voidaan ymmärtää kokemusta konstruoivana ja onko sen prosessien yli riittävästi valtaa jotta suhtautumistapaa voidaan pitää ainakin olennaisilta osin vapaana valintana. Oletetaan vaikka, että tarvitaan ainakin mielikuvitus luomaan skeema ja eläytymiskyky adaptoimaan aistimellisuus virittyneisyyksissään siihen, mutta näitä rajoittavat ainakin kieli, traumatiikka ja aivojen fyysisyys.
En pidä maailmaa oikeastaan kovin hyvänä käsitteenä sen konnotaatioista ("astia jonka sisälle mahtuu kaikki jutut", "tosiasioiden joukko" tms.) painolastina tulevien oletetun objektiivisuuden ja siten neutraaliuden kautta, jotka ainakin minulle sumentavat alkuperäisempää kokemusta tietoisuuden suhteesta tuntemattomaan rajoittuneisuudessaan ja kuolevaisuudessaan ja tarjoavat abstrahoidumpaa näkökulmaa. Projektina jonkinlainen empaattinen Hellraiser joka paljastaisi helveteistä paratiiseja ja vastoinpäin ja antaisi ihmisen käsiin aidon kyvyn kontrolloida kokemistapaansa ja/eli maailmaansa lienisi ihanteellinen. Koen maailman siis tulkintahaasteena, teatterina ja shaktina, julmana lilana, eräänlaisena ikuisena vappuna jona on oltava hauskaa vaikka väkisin.

[Kenazis]

Näen maailman kosmisena illuusiona, jossa ihmisolento hyväksikäyttää muita eläviä olentoja (välillä hyvin häikäilemättä). Joka aiheuttaa paljon kärsimystä maailmaamme, ja tämä kärsimys painaa välillä todella paljon.

Mikä on kosminen illuusio? tarkoitan tällä siis sitä, että monesti käytetään juuri ns. uskonnollisissa/henkisissä piireissä maailmasta termejä ”illuusio” ja ”harha” ja tuntuu, että silloin se merkitys ei oikein ole se, joka näillä termeillä on sekulaarissa käytössä. Tämä on haastava kysymys enkä edes odota, että tähän on helppo vastata selvästi mitään.

Paratiisin hedelmiä tuntuu löytyvän lähinnä siltä elämän osa-alueelta, joka on onnistuttu rakentamaan kokonaisvaltaisen elämän keskukseksi. Esimerkkinä vaikkapa ilo ja kirkkaus esoteriaa koskevan työn äärellä. Ihmissuhteet vaikuttaisi pysyvän kaukana tällaisesta keskuksesta niin kauan kuin niitä ei osata aidosti juurruttaa syvään maaperään.

Olen tässä pitkälti samaa mieltä, mutta eikö myös kokonaisvaltaisuuden vastakohta ole paratiisinomainen? Eli hyvin rajattu hetki ilman mitään sen suurempia ajatusrakennelmia.

Välillä tuntuu huijauksen maulta, kun asetetaan kaksi vastakkaista asiaa ja sujautetaan itsensä kohtuullisuuden nimissä sinne puolivälin tienoille.
Jotenkin silti itselläni on aika purgatorinen kokemus maailmasta ja elämästä.

Varmasti usein näinkin, mutta itselleni neutraalius vastakohtien välillä ei (ainakaan aina) ole merkki kohtuullisuudesta vaan enemmänkin siitä kokonaisvaltaisuudesta ja kokonaiskuvan näkemisestä (tai pyrkimyksestä nähdä kokonaiskuva). Helpompaa useimmiten olisi valita puoli ja taistella sieltä käsin toista vastaan.

En pidä maailmaa oikeastaan kovin hyvänä käsitteenä sen konnotaatioista ("astia jonka sisälle mahtuu kaikki jutut", "tosiasioiden joukko" tms.) painolastina tulevien oletetun objektiivisuuden ja siten neutraaliuden kautta, jotka ainakin minulle sumentavat alkuperäisempää kokemusta tietoisuuden suhteesta tuntemattomaan rajoittuneisuudessaan ja kuolevaisuudessaan ja tarjoavat abstrahoidumpaa näkökulmaa. Projektina jonkinlainen empaattinen Hellraiser joka paljastaisi helveteistä paratiiseja ja vastoinpäin ja antaisi ihmisen käsiin aidon kyvyn kontrolloida kokemistapaansa ja/eli maailmaansa lienisi ihanteellinen. Koen maailman siis tulkintahaasteena, teatterina ja shaktina, julmana lilana, eräänlaisena ikuisena vappuna jona on oltava hauskaa vaikka väkisin.

Jätin tarkoituksella aloituksen rajaamatta niin, että ”maailma” ei ole joko empiiristen tieteiden tutkimuskohteena oleva ns. objektiivinen maailma tai vaihtoehtoisesti subjektiivisempi tietoisuuden suhde. Maailma tulkintahaasteena on mielestäni hyvä näkökulma.

[Vigintus]

Näen maailman kosmisena illuusiona, jossa ihmisolento hyväksikäyttää muita eläviä olentoja (välillä hyvin häikäilemättä). Joka aiheuttaa paljon kärsimystä maailmaamme, ja tämä kärsimys painaa välillä todella paljon.

Mikä on kosminen illuusio? tarkoitan tällä siis sitä, että monesti käytetään juuri ns. uskonnollisissa/henkisissä piireissä maailmasta termejä ”illuusio” ja ”harha” ja tuntuu, että silloin se merkitys ei oikein ole se, joka näillä termeillä on sekulaarissa käytössä. Tämä on haastava kysymys enkä edes odota, että tähän on helppo vastata selvästi mitään.

Tämä on erittäin haastava kysymys ja varmasti minua pidempään tiellä olleet osaavat vastata tähän minua paremmin ja kattavammin. Mutta yksi syy miksi liityin veljeskuntaan on itsensä (jatkuva) haastaminen ja kehittäminen, joten en väistä kysymystä vaan vastaan parhaan tietoni mukaan.

Itse kysymykseen, mielestäni suurin "illuusio", "harha" ja "myytti" on ihmisen kokemus itsestään erillisenä kaikkeudesta. Jo tieteellisenkin maailman selityksen mukaan (olkoonkin se vaillinainen) kaikki on lähtöisin "big bang":sta, yhdestä ja samasta. Universumi ja liike on loputonta. Kuolemakin on täten "illuusio". Tätä pohtiessa tulee aina hyvin positiivinen olo kaikkeutta kohtaan. On myös mielenkiintoista pohtia, miten ihmiset yleensä suhtautuvat positiivisesti taiteilijoiden luomaan "illuusioon", mutta vastaavilla ihmisillä oman elämän "illuusioon" suhtautuminen voi olla hyvinkin negatiivista. En tiedä lähtikö tämä jo liikaa raiteiltaan. Mutta tavallaan koskettaa maailman luonnetta.

[Smaragd]

Paratiisin hedelmiä tuntuu löytyvän lähinnä siltä elämän osa-alueelta, joka on onnistuttu rakentamaan kokonaisvaltaisen elämän keskukseksi. Esimerkkinä vaikkapa ilo ja kirkkaus esoteriaa koskevan työn äärellä. Ihmissuhteet vaikuttaisi pysyvän kaukana tällaisesta keskuksesta niin kauan kuin niitä ei osata aidosti juurruttaa syvään maaperään.

Olen tässä pitkälti samaa mieltä, mutta eikö myös kokonaisvaltaisuuden vastakohta ole paratiisinomainen? Eli hyvin rajattu hetki ilman mitään sen suurempia ajatusrakennelmia.

Nähdäkseni kokonaisvaltaisuuden vastakohta ei ole paratiisinomainen mikäli kokonaisvaltaisuus nähdään merkitsevän kokonaisuudesta eriytyvien aspektien harmonista tasapainoa tai konjuktiota. Eli jonkinlaista puolittaisuuksien ylittymistä, transendenttiä. Silloin koen ne synonyymisinä. Vaikka ajatusrakennelmat ja hiusten halkomiset jääkin taka-alalle tuollaisina hetkinä niin ne voi kuitenkin havaita subjektin tai Jivan taustalla kannattelemassa alempaa minää kohtaamaan Itsen loistetta. Oli kyse sitten esoterian äärelle nousemisesta, rakastavaisten sulattavasta kohtaamisesta tai Shiva tien poskeen unohdetun vaatteen parren muodossa niin astumme jokaiseen näistä kokemuksista alempien instrumenttiemme kannattelemina. Luulen että ajatusrakennelmat auttavat meidät kulkemaan noihin hetkiin vaikka samalla niiden kokonaisuudesta eriytyvä luonne sumentuukin taka-alalle.

En pidä maailmaa oikeastaan kovin hyvänä käsitteenä sen konnotaatioista ("astia jonka sisälle mahtuu kaikki jutut", "tosiasioiden joukko" tms.) painolastina tulevien oletetun objektiivisuuden ja siten neutraaliuden kautta, jotka ainakin minulle sumentavat alkuperäisempää kokemusta tietoisuuden suhteesta tuntemattomaan rajoittuneisuudessaan ja kuolevaisuudessaan ja tarjoavat abstrahoidumpaa näkökulmaa.

Nähdäkseni tämä alkuperäisemmän ja abstrahoidumman, kenties joillekkin lapsuudenkokemusta maailmasta muistuttavan näkökulman saavuttaminen avaa tietoisuudelle sen ahtaan käytävän, jossa mm. magia ja okkultismi voidaan nähdä todellisina mahdollisuuksina. Siinä missä lapsi vapaudessaan käsitteistä ja rajallisista konsepteista maailman hahmottamiseen saattaa olla välittömämmin maailman hengityksessä ja pulssissa kiinni, ikään kuin lähempänä äidin kohtua, niin aikuisena haaste tuntuu olevan löytää tasapaino rajallisten ja rajoittavien instrumenttien maadoittavuuden, naiiviutta karsivien, ja tuon syvän ja puhtaan lapsenkaltaisen kokemuksen vaalimisen välillä. Jälkimmäinen tuntuu lipuvan käsistä yhtä helposti kuin varmat käsitykset siitä miten lapsena koki maailman. Näiden tasapainottelusta tullaankin tuohon mainittuun tulkintahaasteeseen, kun syvyyden suhde konkretiaan merkitystä paljastavana kohtaamisena tuntuu vaativan lähes aina tietoista ponnistelua. Taivaiden portit täytyy itse avata mikäli ei tyydytä odottelemaan itsestään tulevaa kristittyjen taivasta.

Maailman tulkintahaasteena, unohtamatta sen hyvin käytännönläheistä ja konkretiassa kiinni olevaa ajatusta, voi myös visualisoida maagina, joka pitelee kädessään abstraktia ja pysyvää muotoa vailla olevaa ainemassaa. Vigintuksen antroposentristä näkökulmaa illuusiosta voidaan tässä komplementoida aineen perspektiivistä, jossa hahmotetaan aine kuolemalle alisteisen kentän olemuspuolena, jatkuvavana liikkeenä ja muodonmuutoksena. Illuusio havaitaan kun todetaan ettei mikään aineellinen ole pysyvää ja tässä muodonmuutosten tanssissa aineelliset aistimme havaitsevat ainoastaan rajallisia näkökulmia kokonaisuuteen, joka on alemman minän ("antroposentrinen näkökulma") immersiota tarkkailevan maagin kädessä pyörivään aineen kenttään. Kuitenkin nuo rajalliset "illusoriset" ja puolittaiset näkökulmat ovat potentiaalisesti mitä merkityksekkäimpiä sille sielun osalle, jota yksilöinä kannamme. Ja potentiaali avautuu mikäli vain tulkintahaasteeseen tartutaan.