Tuntuu kuin jonkinlainen oikeutuksen ja virheelliseksi osoittamisen tyyli olisi valloillaan, missä tänä "totuuden jälkeisenä aikanakin" kokemista ikään kuin arvottaa se miten totta sen kielellistys on. Tämä ei ole vain sitä että kriittiset äänet ampuvat alas herkkiä kokemuksia, vaan myös sitä että kokemusta on seliteltävä. "Vain aivokemiaa" - asenteen vastinparina on vakuuttelu siitä miten tämä ja tämä EI ole "vain aivokemiaa", vaan "jotain enemmän". Jos se ei ole "enemmän" sen merkitys vähenee, ellei jopa katoa kokonaan.
Jostain syystä "vain" ja "ei vain" kinastelevat keskenään, vaikka koko semanttinen kenttä on perseellään. Mystiikka eli viimeksi symbolismissa/dekadenssissa ja Nietzschen jälkeen kulki surrealismiin ja dadaan, koska kuollut Jumala on edelleen Jumala: pyhää seurattiin hautaan saakka, mutta kuilusta ei ole saatu tehtyä uutta pohjaa. Se voisi olla tällaisen ateistisen/naturalistisen mystiikan tehtävä, uudestilumota kuilusta käsin.
Toistaiseksi postmodernismi ja koko "totuuden jälkeisyys" tuntuu teennäisyydeltä jota on leikittävä ikään kuin vaihtoehtojen puutteesta. Ei ole kyse totuuden jälkeisyydestä vaan totuuden sulkeistamisesta, ollaan olevinaan kuin kaikilla olisi tarinansa, mutta mitään tarinoita ei ole koska kukaan ei kerro niitä, ainoastaan valehtelee.
Se, että ihminen voisi edes sanoa olevansa mystikko assosioitumatta suoranaisesti mihinkään perinteeseen olisi minusta kuin raikasta ilmaa, keskustelun suunta jonka ei tarvitsisi olla missään tekemisissä totuuskysymysten kanssa.