Elokuvat ja okkultismi

[Insanus]

Tuli tuossa telkkarista vuoden 2009 filmatisointi Sherlock Holmesista. Vaikka elokuvassa Holmes paljastaa lordi Blackwoodin mustan magian näppäriksi taikatempuiksi, näkee elokuvasta kuitenkin että tekijät ymmärtää jotain okkultismista.

Sarjassamme leffoja joissa valtava potentiaali on lässäytetty helpoimman kautta kahden tähden viihdepläjäykseksi :/ Kävin katsomassa tuon teatterissa joitain vuosia sitten.

[Tulihenki]

Hyvä viihde-elokuva, mutta itsellänikin lässähti tuo loppu.

En hirveästi katso nykyään Hollywoodin tuotoksia, mutta sellainen kuva on tullut, että Hollywood ei harrasta elokuvien juonen jättämistä mystiikan verhoihin. Lieneekö ajanhenki, että kaikki pitää pystyä selittämään rationalisoimalla.

Blueberry

Tämä elokuva sisältää mielenkiintoista symboliikkaa, tietoisuuden varjoisempien puolien käsittelemistä ja päähahmon shamanistisen initaation.

[Benemal]

Alkuperäiset Charlierin ja Giraudin (Moebius) Blueberry sarjakuvat ovat melko perus western matskua. Charlier oli jo kuollut, kun elokuvaa tehtiin ja Moebiuksen rohkaisemana ohjaaja ja näyttelijät veivät elokuvaa psykedeelisempään suuntaan, ihan käytännössä shamaanien kanssa useita kuukausia viettäen ja trippaillen. Moebius vaikutti myös animaatioelokuvien Heavy metal (1981) ja Time masters (Les maitres du temps, 1982) sisältöön, sekä He-Man filmatisointiin (1987), jonka voi katsoa komediana.

[Spirare]

En hirveästi katso nykyään Hollywoodin tuotoksia, mutta sellainen kuva on tullut, että Hollywood ei harrasta elokuvien juonen jättämistä mystiikan verhoihin. Lieneekö ajanhenki, että kaikki pitää pystyä selittämään rationalisoimalla.

Itse asiassa yllättävänkin monesta Hollywood-elokuvasta löytyy yhtenä kerronnan tasona mystiikkaan kietoutuva symbolinen taso, yleensä gnostilaiseen tematiikkaan perustuva. Toki Hollywood painottaa pinnallista tarinankerronnan tasoa, mutta selkeä ja rationaalinen juoni ei suinkaan aina tarkoita syvyyden puutetta. Selkein esimerkki gnostilaisesta elokuvasta lienee Matrix, ja 90-luvun loppupuolelta löytyy koko joukko saman lajityypin filmejä, esimerkiksi:

Truman Show: http://www.imdb.com/title/tt0120382/
Dark City: http://www.imdb.com/title/tt0118929/?ref_=nv_sr_1
Pleasantville: http://www.imdb.com/title/tt0120789/?ref_=nv_sr_1
13. kerros: http://www.imdb.com/title/tt0139809/?ref_=nv_sr_1

Aiheesta on näköjään kirjoitettu Metropoliassa opinnäytekin: https://www.theseus.fi/bitstream/handle ... sequence=1

Uudemmista elokuvista jopa semmoisista actionrymistelyistä kuin Transformers on löydettävissä mystiikkaa ikikipinöineen, ja Ridley Scottin Prometheuksessa taisi käsikirjoitustiimi painottaa symboliikkapuolta sen verran vahvasti että varsinainen juoni jäi ontumaan.

[Benemal]

Myös supersankarielokuvista voi löytää kaikenlaista, mitä niiden tekijät eivät välttämättä ole tietoisesti niihin laittaneet. Lähdeaineiston ovat suurimmalta osin luoneet ensimmäisen polven Amerikan juutalaiset, kuten esim. Stan Lee ja Jack Kirby. Elokuvassa X-Men:First class(2011), on teleportteri nimeltä Azazel. Ehkäpä tämä nimi sarjakuvahahmolle on tullut juutalaisen mystiikan kautta?

[Xenos]

KUKAAN ei ole käsitellyt Neuvostoliitto/Venäjä -akselia?!?!

Itänaapurimme on tuottanut lukuisia syvämietteisiä elokuvia, joissa pureudutaan ihmisyyden syviin kysymyksiin sellaisella tavalla, että en itse voi muuta kuin nostaa hattua.

Andrei Tarkovski
Neuvostoliiton tunnetuin elokuvaohjaaja teki elämänsä aikana suhteellisen vähän elokuvia, mutta jokainen niistä käsittelee vahvasti ihmisenä olemisen ongelmia: Peilissä sukelletaan henkilökohtaisten muistojen ja aitojen tapahtumien kautta elämän virtaukseen; jokainen voi peilata omia muistojaan toisten kautta ja oppia rakastamaan ehdoitta. Stalkerissa kohtaavat metaforisesti mielen taiteellinen, rationaalinen ja uskoontaipuvainen puoli matkalla kohti sisintä olemusta, jossa mikään näistä ei välttämättä olekaan sellainen kuin voisi luulla. Uhrissa puolestaan käsitellään valmiutta asettaa altruistisesti oma kohtalo likoon vilpittömästi muiden puolesta.
Kaikki Tarkovskin elokuvat ovat hyvin monitulkintaisia eikä ohjaaja itsekään halunnut selittää niitä auki, vaan totesi taiteen antavan loputtomasti erilaisia assosiaatioita, joiden kautta on mahdollista ymmärtää jotain enemmän ihmisyydestä: "absoluuttista ei voi kuvata, mutta siitä voi luoda illuusion."

Jevgeni Jufit
1980-luvulla aloittanut kulttiohjaaja, jonka lyhytelokuvissa pilkattiin neuvostoelämän ja -kulttuurin pysähtyneisyyttä. Nekrorealismina tunnetun genren kehittäneen Jufitin elokuvissa on kuitenkin syvällisempi pohjavire, joissa törmäävät toisiinsa elämä ja kuolema, järki ja järjettömyys sekä kaaos ja järjestys. Omia suosikkejani ovat juurikin varhaisimmat lyhytelokuvat, kuten Lesorub (Puunhakkaajat) & Sanitari-Oborotni (Hoitajat ihmissusina(?)) vaikka mies onkin jatkanut uraansa aina nykypäivään asti myös täyspitkien elokuvien parissa.

Aleksandr Sokurov
Jopa venäläisellä mittapuulla useita haastavia elokuvia tehnyt ohjaaja, jonka elokuvissa ja dokumenteissa on käsitelty lukuisia haastavia aiheita: vallan turmelevaa vaikutusta (Moloch, Taurus, The Sun, Faust), lapsen ja vanhemman välistä suhdetta (Father and Son, Mother and Son), kuoleman käsittelyn haasteellisuutta hengellisyyden kieltävässä yhteiskunnassa (The Second Circle) ja sotilaan elämää jatkuvan epävarmuuden ja odotuksen keskellä (Spiritual Voices). Varsinkin Sokurovin dokumentit ovat muotonsa ja pituutensa puolesta eräänlaisia meditatiivisia kokemuksia, joihin paneutuminen vaatii suurta keskittymistä, mutta niille kannattaa antaa mahdollisuus. Helpoin on kuitenkin aloittaa elokuvasta Russian Ark, joka on matka talvipalatsin ja Venäjän historian merkittävien tapahtumien läpi.

Tässä muutama ohjaaja, joista olen saanut paljon irti; hyvänä puolena myös se, että monet herrojen elokuvista löytyvät nykyisin YouTubesta ilmaiseksi.

[Hoenir]

Olen mietiskellyt elokuvien viehättävyyttä tässä viime aikoina. Palaaminen jo lapsena puhutelleisiin Hayao Miyazakin animeleffoihin on ollut mahtavaa, katselin tuossa kaikki suosikkini uudestaan läpi ja päätin kirjoitella tänne jotain mieleen johtuneita ajatuksia. Tässäpä siis muutama sekava kappale ylianalysoivaa huruilua, olkaatten hyvät:

Miyazakin leffat ovat herättäneet minussa valtavia vapautuneisuuden tuntemuksia. Hahmojen kokemien tunteiden selkeys, maisemien tarkkarajaisuus sekä lapsekkaan mielikuvitukselliset mutta silti hyvinkin vakavat juonenkäänteet puhuttelevat minua valtavasti. Noiden leffojen suurin hienous on siinä, että ne ovat samaan aikaan äärettömän yksinkertaisia ja silti syvällisiä. Koen, että minun on ihmisenä helppo samaistua tiettyihin hahmojen heijastelemiin piirteisiin. Tämä ei johdu niinkään siitä että hahmot ilmaisisivat jotain aivan erityisen taitavasti, vaan siitä, että ne ovat samaan aikaan niin inhimillisiä ja äärettömän epäinhimillisiä, suorastaan elämänvastaisia. Piirroshahmojen ilmentämä onnellisuus, pelko, puhtaus ja rakkaus ovat niin paljon enemmän itseään kuin meidän oikeassa elämässämme; täällä kaikki on lohduttoman sakeaa, sekoittunutta ja vaikeaa... Yksinkertaistetun ilmaisun hienous on siinä, että se pystyy parhaimmillaan kaivamaan aivan yksittäisiä tuntemuksia ylitse muiden, muodostamaan jännitteen niiden ja vielä pohjalla vellovien välille ja siten vapauttaa ihmisen eräänlaisella vierauden tunteella. Esimerkiksi kaikki meistä on varmasti joskus tuntenut sen lävitseen kulkevan sävähdyksen, joka herkistää meidät suloisen eläimen kohdatessamme. Vieraus ei kuitenkaan ole tässä herkässä tunteessa itsessään, sillä suloisuuden tunnehan on hyvin tuttu ja itsessään tylsä inhimillinen tunne. Minusta sen tilanteen ihastuttava vieraus ilmenee tätä tunkkaista tasamielisyyttämme repivässä hankauksessa, mikä syntyy tämän yksittäisen kulkijan nousussa muiden yläpuolelle.

Kun istuu sohvalla ja virittää mielensä tilaan missä tullaan katsomaan pari tuntia jotain mikä ei ole totta, niin siinä tehdään nähdäkseni hyvin arkinen rituaalinomainen sopimus: osa ihmisen olemuksesta ikäänkuin antautuu tuntemaan elokuvassa seikkailevien hahmojen kautta, tai niissä. Elokuvalle annetaan lupa jakaa ihminen kahtia, tämä kotisohvan ja eletyn tarinan muodostama jakautuneisuus luo tilanteen missä ihminen jättää vapautensa, eli itsensä ja siten suuntautuu toisen määriteltävyyden alaisuuteen. Tämä aiheuttaa ihanan vapahduttavan tunteen, elokuva tempaa mukaansa ja ihminen saa jotain annettua elettäväksi. Mutta väitän, että tällainen vapahdus ei ole ensisijaisesti vapautta itseään, vaan riemua vapaudesta luopumisesta & määräytyneisyydelle antautumisesta. Elokuvaan upottautumisessa on minusta jotain samaa kuin kuoleman mietiskelyn kautta tapahtuvassa "tosi vapauden" kaipuussa; kummassakin tapauksessa tahdotaan vapahdusta omasta vapaudesta. Mutta vapautta ei voi olla ilman jotain minkä suhteen olla vapaa, kaipuu suurempaan vapauteen on tahtoa kuolettaa vapaus riistämällä elämästä kaikki välttämätön, mitä vapaus tarvitsee tullakseen.

[E.Velestie]

Roman Polanskin ohjaama The Ninth Gate.
Juoni sinänsä on suhteellisen korni ja pitkäveteinen varmasti monen mielestä, mutta itselleni toimii hyvin.
Varmaankin juuri mielestäni onnistuneen soundtrackin osalta, sillä juuri se on elokuvan parasta antia.
Toisekseen itselläni on kirjoihin muodostunut sen asteinen mieltymys, että jaksan katsoa suhteellisen pitkän elokuvan missä mennään jo äärimmäisyyksin yhden kirjan vuoksi. Yleensä leffaa suositelleena muut ovat pitäneet tätä täydellisenä roskana. Ehkä mulla on vaan todella huono ja tylsä maku.

Yksi linkki juurikin elokuvan musiikkiosastoon:

https://youtu.be/GuSlIKmPFrI
Ei mitään ihmeellistä tässä sinänsä, mutta itse pakko hehkuttaa Wojciech Kilarin sävellystä melodian neroudessa joka sinänsä on järjetön. Melodiakulkuhan on käytännössä puolisävelaskeleiden juoksutusta ylös ja alas. Ilman oikeaa sointukiertoa ei kuulostaisi oikeastaan miltään järkevältä ja mihinkään skaalaan sinänsä pohjaavalta. Oikeanlaisen soinnutuksen kanssa kokonaisuus on kuitenkin hyvin harmoninen.

[Kenazis]

Roman Polanskin ohjaama The Ninth Gate.
Juoni sinänsä on suhteellisen korni ja pitkäveteinen varmasti monen mielestä, mutta itselleni toimii hyvin.
Varmaankin juuri mielestäni onnistuneen soundtrackin osalta, sillä juuri se on elokuvan parasta antia.
Toisekseen itselläni on kirjoihin muodostunut sen asteinen mieltymys, että jaksan katsoa suhteellisen pitkän elokuvan missä mennään jo äärimmäisyyksin yhden kirjan vuoksi. Yleensä leffaa suositelleena muut ovat pitäneet tätä täydellisenä roskana. Ehkä mulla on vaan todella huono ja tylsä maku.

Samaa mieltä ylläolevan kanssa. Hieno elokuva ja soundtrack.

[Benemal]

Onhan saman ohjaajan klassikko Rosemary's Baby tuttu? Kyseisen leffan aikoihin Polanskin vaimo Sharon Tate, joutui Mansonin jengin murhaamaksi.