The Star of Azazel - Azazelin Tähti

Libra wrote:Lajin aloittamisesta lähtien olen saanut kamppailla sisäisesti arvojeni kanssa ja tämä on ollut mitä parasta henkistä harjoitusta vaikka en sitä aluksi osannut niin ottaakaan vaan meinasin perääntyä heti alkuun ja keskeyttää lajin - olenhan väkivallan vastustaja vaikka hyväksynkin itsepuolustuksen viimeisenä vaihtoehtona - mutta en sitä kuitenkaan tehnyt ja nyt "kamppailuni" on rauennut siltä osin että päätin haastaa itseni jatkamaan lajia vielä ainakin tämän vuoden.

Se että Jumalan Pojat opettavat ihmisen jalostamaan metalleja tai meikkamaan, ei tietenkään tarkoita että olisi lähdettävä murhaamaan ja huoramaan. Sama pätee nähdäkseni tässä asiassa. Helposti väärinkäytöksiin taipuva taito ei ole itsessään väärin, ellei sitä käytetä huonosti.

Hieno keskustelunavaus, Libra. Ja omasta puolestani voin onnitella kamppailulajin aloittamispäätöksesi johdosta - välillä tuntuu, että suuren osa Työstä teen lajiharjoittelun kautta.

Aloitin kamppailulajiharrastuksen kymmenvuotiaana, ja vaikka harjoittelussa on ollut pitkiäkin taukoja ja olen vuosien mittaan harrastanut paljon muutakin, en silti sanoisi kunnolla treenanneeni mitään muuta kuin kamppailulajeja. Lajihistoriaani kuuluu kaksi päälajia, joita kumpaakin olen harjoitellut kymmenen vuoden ajan; nämä lajit ovat lähes jokaiselta piirteeltään toistensa täydellisiä vastakohtia.

Tämänhetkisen "harrastukseni" tiedän olevan osa minua hautaan asti; itse lajista voisi kirjoittaa niin pitkään, että täytyy jättää toiseen kertaan. Motiivi treenaamiseen on lähes täysin sisäinen; ulkoisia meriittejä ei juurikaan ole saavutettavissa.

Vastatakseni kysymyksiisi: en ole koskaan joutunut ulkoisiin ristiriitatilanteisiin lajien myötä, päinvastoin. Ne ovat pitäneet minut poissa lukuisista sellaisista. Jokaisen vältetyn konfliktin koen voittona, kuten vahvan ja nöyrän harjoittelijan tulisi kokea. Vanha tarina kahdesta sillalla kohtaavasta samuraista, jotka katseiden vaihdon jälkeen kääntyvät molemmat jatkamaan matkaansa -voittajina-, on yhä elinvoimainen.

Väkivaltaharjoittelun eettinen ongelma liittynee mainitsemiisi sisäisiin ristiriitatilanteisiin.
Väkivalta on kärsimyksen lisäämistä, ja sitä on vältettävä aina kun se on mahdollista. Itsepuolustuksessa on kyse väkivallan ja kärsimyksen lopettamisesta oikeutetusti(?)väkivalloin. Obnoxion esitti hyvin ajatuksen kamppailulajista välineenä, jota voi käyttää sekä hyvään että pahaan siinä missä muitakin taitoja.

En tiedä tarkkaan, mitä tarkoitat termillä "herrasmieslaji", mutta oletan sen viittaavan lajin henkiseen sisältöön ja arvomaailmaan, joka uusista RBSD-systeemeistä puuttuu käytännössä kokonaan. Tämä on oleellinen osa kamppailulajia, jos haluaa siitä tukea henkisen tien kulkemiseen. Silti sen ei ole välttämätöntä kuulua itse lajiin, kunhan se on olemassa. Toisinsanoen: ei ole niin väliä, lyötkö vastustajaasi karatella vai defendolla (joista ensinmainitulla on budolajeille ominaisesti selvä eettinen arvomaailma, jälkimmäisellä ei), jos itse ajattelet, tunnet ja toimit tilanteessa oikein. Kamppailulajiharjoittelu ilman minkäänasteista eettistä pohdintaa ja näkemystä tekee hyvin helposti Obnoxionia lainaten sepistä murhaajia ja maskeeraajista huoria.

Ei ole myöskään itsestään selvää, että lyöntejä ja potkuja sisältävä "kova" laji olisi vähemmän eettinen kuin heittoja ja sidontoja sisältävä "pehmeä" laji. Mitä enemmän väkivaltaa laji vastustajaan kohdistaa, sitä vakavampi on oltava uhka, jolloin lajia voi käyttää. Näin mieli voi olla tyyni tietäessään, ettei muuta vaihtoehtoa ole. Jos olisi, tilanteessa tehtäisiin jotain muuta.

Pitää taas pahoitella sekavaa tekstiä, mutta aiheesta on niin paljon puhuttavaa ettei tämä pysy kasassa millään.

Itsekin olen "harrastanut" ja harjoitellut itsepuolustuslajeja jo hieman yli kymmenen vuotta ja ne ovat jo niin sulautuneet omaan persoonaan, että on vaikea nähdä niitä enää harrastuksina tietyssä mielessä.

Näen itsepuolustuslajien ja väkivallan suhteen jotakuinkin toisin päin (kuin yleensä ajatellaan) eli minulla lajiharjoittelu on vähentänyt väkivaltatilanteiden pelkoa ja lisännyt niiden ymmärrystä. Tämä taas on luonut hyvin vahvan asenteen välttää väkivallan käyttöä muuten kuin tilanteessa, jossa se on todellakin se viimeinen ratkaisu suojella omaa (tai lähimmäisen) henkeä ja terveyttä. Joku viisas onkin sanonut että "kun joudut turvautumaan fyysiseen puolustautumiseen/hyökkäykseen olet jo tietyssä mielessä hävinnyt"

Tietysti "modernin kulttuurimme" kiroja ovat nämä henkisesti kehittymättömien vetämät rbsd, mma ja vastaavat pelkkään voittoon ja oman egon (ego mundaanissa mielessä) kohottamiseen tähtäävät kurssit/lajit joissa henkinen harjoittelu on laiminlyöty tai poistettu kokonaan. Itse rbsd-lajeja, mma:ta tai muita vastaavia en tuomitse vaan niissä yleisesti vallitsevan hengen (harjoittelen itse pitkälti rbsd-asenteella ja mma:stakin on suhteellisen pitkä historia).

Muutoin harrastuskysymykseen vastaisin, että harrastukseni tasapainottavat sekä tukevat työ/koulu jne. elämää. Taiteellisen puolen hoitaa lähinnä musiikki kaikissa sen muodoissaan ja fyysisen (sekä henkisen) puolen pidän kunnossa nousujohtoisella liikunnalla, sisältäen bodyweight-, kahvakuula-ja kuntosaliharjoittelun, lenkkeilyn ja siis jo mainitut itsepuolustuslajit.

Kaikkia harrastuksiani ohjaa sisäisen palo kyseisiin aktiviteetteihin ja vankka usko niiden antamaan apuun pitää yllä mielekästä ja laadukasta elämää. (kummallinen lause...mutta olkoon)

Libra wrote: Tietysti laji voi kertoa/usein kertoo jotain harrastajansa luonteesta, motiivista harrastaa ko. lajia ja ehkä jotain arvomaailmasta/elämänkatsomuksesta.

Lajivalinta kyllä vaikuttaa moneen seikkaan, tarjontaa löytyy nykyään jo Suomenmaaltakin laidasta laitaan. Perinteisille kamppailulajeille on tyypillistä myös vapaus tuon harrastusmotiivin suhteen, eli harvassa lajissa katsotaan pahasti kieroon, jos ei halua esim. kilpailla. Nykypäivänä lajivalinta sanelee enemmän myös motiivia ja lajin käyttötarkoitusta, osaa lajeista ei voi harjoitella kunnolla ilman sparrausta (esim. brasilian ju-jutsu), toisaalta monissa rbsd-lajeissa ei kilpailla eikä välttämättä edes sparrata lainkaan.

Nykyaikaisissa kamppailulajeissa (sekä perinteisissä että hiljattain perustetuissa) on se ongelma, että side alkuperäisten ydinsysteemien perusajatuksiin on (niin tekniikan kuin hengenkin) osalta katkennut. Toki lajien kohtalona ja tarkoituksena on muuttua ja elää harjoittajiensa ja aikansa mukana, mutta tämä ei saisi tapahtua lajin peruskivien kustannuksella.

On ymmärrettävää, ettei sukulinjassa kulkenutta, isältä pojalle vuosikymmenten mittaan opetettua taitoa voida sellaisenaan siirtää suuriin saleihin, jossa kymmenet lajin alkuperämaata, uskontoa, käyttötarkoitusta, todellista henkistä kontekstia tuntemattomat länsimaalaiset ovat paitsi eri tavoin motivoituneita lajin treenaamiseen, myös vaativat tietynlaisia ulkoisia motiiveja (vyökokeet, ottelut, kilpailut jne.) harrastusinnon säilymiseksi. Siis ei ihme, että vanhat taidot ovat tänne saapuessaan vesittyneet.

Toin edellisen esille lähinnä lajien henkisen puolen ongelman esiintuomiseksi. Ajatus rbsd-mentaliteetista, jossa keskitytään vain aggression kehittämiseen ja suuntaamiseen hyökkäyksen torjumiseksi (tietyssä mielessä varsin eläimellistä harjoittelua, muuten), on luotaantyöntävä.
Silti on rehellisyyden nimessä sanottava, että suomeksi käännetyt (ja samalla länsimaalaista, jopa ympäripyöreää perusetiikkaa sisältämään kirjoitetut) lajietiketit, niin aidosti oikeamielisiä ja viisaita ajatuksia kuin ne sisältävätkin, jäävät helposti tyhjäksi sanahelinäksi lajin ollessa kaukana alkuperäisestä ympäristöstä.

Tämä ei ole niinkään kritiikkiä mihinkään suuntaan, ennemmin muistutus siitä, että "henkisellä puolellakaan" varustetun kamppailulajin harjoittelu on hyvin harvalle henkisen tien kulkemista itsessään. Samaan hengenvetoon on pakko todeta, että lajeissa on eroja, ja jotkut lajit ovat -eivät eettisen sisältönsä tai arvomaailmansa vaan kokonaisvaltaisesti henkisemmän rakenteensa johdosta- lähempänä tätä ihannetta.

Hyvää keskustelua kamppailulajeista & liikuntaharrastuksesta ylipäätään. Koska nämä ovat minulle hyvin hämäriä alueita - ja oletan saman pätevän joihinkin muihinkin - otan itse kantaa harrastusasiaan vähän toiselta pohjalta.

Libra wrote:Millaisia harrastuksia sinulla on ja kuinka tärkeiksi koet ne? Ovatko harrastuksesi osa Työtä - entä onko harrastusten joukossa sellaisia joita teet Työn vastapainoksi rentoutuaksesi?

Näkisin, että nämä kaksi on pakko fuusioida yhteen ennemmin tai myöhemmin. Toisin sanoen, Työ nähtynä kaikessa elämässä tulee väistämättä vaatimaan myös "harrastuksia" eli mahdollisuuksia rentoutumiseen. Ja tämä tavallaan tekee koko harrastuksen käsitteestä hieman vaikeasti määriteltävän asian... kun Työ itse on kosmista leikkiä ja R&R pakollinen osa työtä, niin mikä on harrastusta ja mikä työtä?

That aside, harraste jonka valtavasta potentiaalista en helposti väsy julistamaan, on klassinen roolipelaaminen. Vaikka käytäntö tietysti voi olla toista, niin teoreettisella tasolla kehittävät mahdollisuudet ovat aivan omaa luokkaansa. Tällä hetkellä itselläni tosin ei oikein ole käytännön mahdollisuuksia RPG-harrastukseen, paitsi suunnittelullisella tasolla.

Libra wrote: Tämä nyt on aika turhanpäiväistä jaarittelua mutta tarkoitan ja toistan lähinnä sitä itsestäänselvyyttä että minkään henkisen asian harjoittaminen ei ihmisestä itsessään tee "henkistä" - se että kirjahyllyssäni sattuu esimerkiksi olemaan liuta J.Nefastoksen kirjoja joita luen ei tee minusta okkultistia. Jokainen on tapaus erikseen.

Todellakin näin, mikään laji ei itsessään synnytä henkeä. Pohdiskelin lähinnä eri lajien toimivuutta henkisen tien tukena.

Kömpelönä vertauksena voisi käyttää okkulttisista teoksista käytyä sananvaihtoa "Miksi Kristus?" -aiheessa: monet (elleivät peräti kaikki) nykyaikaiset, kaikille saatavilla olevat lajit toimivat myös henkisen kasvun välineinä, jos niistä osaa oikeat asiat löytää / omasta tahdostaan niihin liittää.

Kuitenkin on olemassa "kamppailulajien Kuolleiden kirjoja", vanhoja lajeja, joiden harjoittelua ja sisältöä vaalitaan tarkasti. Suljettuina systeemeinä niitä on vaikeaa tai mahdotonta treenata, mutta tavalliseen harrastustoimintaan verrattuna niiden sisältämä vaikutus henkiseen kasvuun on käsitykseni mukaan aivan toista luokkaa. Muinoin kamppailuharjoittelu oli samalla uskonnon harjoittamista, joten mielen treenaaminen on ollut jopa ruumiin treenaamista tärkeämpää. Hyvänä esimerkkinä voisi toimia Katori Shinto, jossa kouluun liityttiin muinoin verivalalla. Korkeimmilla tasoilla systeemiin kuuluu hyvinkin henkisesti painottunutta harjoittelua -astronomiaa ja esoteerista buddhismia (Shingon). Monet Kaakkois-Aasian lajeista ovat myös lyhyemmän muutoshistorian läpikäyneitä, joten niiden joukosta saattaa löytyä vastaavanlaisia.

En ole itse harjoitellut japanilaista miekkatekniikkaa päivääkään, joten edellinen esimerkkini perustuu puhtaasti wikipediaan suodatettuna oman lajikokemukseni läpi; mukana voi olla yliampuvaa idealismia, mutta (varsin hengettömän katsomustaustan omaavana) oman elämäni hätkähdyttävimmät välähdykset yliaistillisesta todellisuudesta olen saanut harjoitellessa.
Pohijmmiltaan asia on juuri kuten sanoit, jokainen on tapaus erikseen.

Libra wrote:Kuulin muuten jokin aika sitten vanhasta suomalaisesta taistelulajista ja täytyy todeta että koskaan ei ole tullut kuultuakaan tällaisen lajin olemassaolosta.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kas-Pin

Vaikuttaa ilmeisen brutaalilta mitä noita sivustoja olen tutkaillut...!

Kas-Pinia lainkaan tuntematta (sen herättämää räiskyvää kohua ja keskustelua seuranneena, tosin) se ilmentää erästä kamppailulajien henkiseen puoleen ja alkuperään liittyvää mielenkiintoista seikkaa, tarvetta luoda lajin kautta yhteys omaan (henkiseen) historiaan ja ympäristöön.

Vielä parempi esimerkki tästä voisi olla Stav, joka on tietääkseni ihan julkisesti aasialaisten lajien pohjalta pohjoismaalaiseen viitekehykseen kehitetty laji. Kas-Pinin, kuten kaikkien muidenkin lajien, tuhatvuotisista syntyhistorioista voisi väitellä loputtomiin, mutta se ei tässä tapauksessa ole relevanttia; tärkeää on se, että monesti tällaisen syntyhistorian (varsinkin omaan kulttuuriin sitovan) ja henkisen sisällön puuttuminen ei ole hyväksyttävää. Stavia tai Kas-Pinia ei haluta harjoitella ilman riimuja tai muinaista suomalaista myrkkyoppia, vain sarjoina tekniikoita ja liikkeitä. Voi tuntua monesta täysin turhalta asialta, mutta näen tämän juuri yhtenä oleellisena asiana, joka erottaa kamppailuharjoittelun muusta urheilusta ja liikunnasta, liittäen sen osiltaan uskonnon harjoittamiseen, mitä se on usein alunperin ollut.

Henkisestä sisällöstä karsitut lajit korvaavat perinteet ja kulttuurisiteet ajan hengen mukaisilla mielikuvilla tehokkuuden ja toimivuuden takaavista tahoista: sotilaslaji, poliisien ja turvallisuusammattilaisten, FBI:n, CIA:n, DEA:n yms yms. käyttämä. Practical, tactical, reality-based. Siis jo ihan sananmukaisestikin profaani, antihenkinen, "todellisuuteen" pohjaava.

Joku fiksumpi voisi jatkaa ajatusta ja löytää tarkoituksia tälle henkisen linkin tarpeelle kamppailulajeissa. Löytyykö antropologisista heimovaistoista tai sodan psykologiasta lisävaloa asiaan, joka näyttäisi siltä, että ihmisellä on alitajuinen tarve syylle harjoitellessaan taistelemista? Edelleen, liekö sattumaa, että historiallisesti uskomattomimmat ja epätodennäköisimmät sotavoitot ovat saaneet ne, joilla on ollut puolellaan oikeus ja syy (Tahto?) taistella?

Tästä päästäänkin takaisin siihen oleelliseen mietelmään, jonka mukaan kamppailutaito on puhtaammillaan mielen kamppailua. Ensisijaisesti omaa itseään vastaan, mutta myös vahvempaa tai lukumääräisesti ylivoimaista vastustajaa vastaan.

Näkemykset eri lajien brutaaliudesta on muuten myös varsin mielenkiintoinen aihe. Mutta jos siitä vaikka myöhemmin lisää.

Flamen wrote: Tästä päästäänkin takaisin siihen oleelliseen mietelmään, jonka mukaan kamppailutaito on puhtaammillaan mielen kamppailua. Ensisijaisesti omaa itseään vastaan, mutta myös vahvempaa tai lukumääräisesti ylivoimaista vastustajaa vastaan.

Näkemykset eri lajien brutaaliudesta on muuten myös varsin mielenkiintoinen aihe. Mutta jos siitä vaikka myöhemmin lisää.

Ajankohtaisen aiheen osuessa omaan elämääni, ajattelin nostaa tätä ketjua takaisin ilmoille...
Flamenin viittaus mielen kamppailusta kuvaa hyvin niitä tuntemuksia joita minulla on ollut vuosien varrella kamppailulajeja kohtaan.
Eikä pelkästään lainatun tekstin osalta, vaan kokonaisvaltaisemminkin tämän ketjun muutamasta oleellisesta pointista...

Nämä aihealueet nostivat minulle päätään, kun kohtalaisen pienellä ottelukokemuksella olen jälleen valmistautumassa uusiin ottelukoitoksiin, aikaisempaa matalammassa painoluokassa, johon painon pudottaminen on vaatinut itseltäni aiempaa enemmän ponnistuksia, etenkin kun intensiivinen treenikausi otti hieman takapakkia kun ylikunto meinasi puskea päälle juuri kovimman painonpudotuksen aikaan.

Näistä lähtökohdista on helppo samaistua ajatukseen kamppailusta omaa itseään vastaan, mutta samalla paljon vahvempiakin asioita vastaan, jotka eivät aina tarkoita välttämättä toista ottelijaa / fyysistä vastustajaa.

Train hard, fight easy!