The Star of Azazel - Azazelin Tähti

Oletteko ajatelleet, että tietokonepelien kehityshistoria muistuttaa tietyllä tapaa okkultisen polun historiaa pikakelattuna?

80-90-luvun pelit olivat yksinkertaisempia, joissa painotus oli toistossa, ulkoaopettelussa, ja muodon sekä rytmin täsmällisessä hallinnassa. Tilaa improvisaatiolle oli hyvin vähän. Epäonnistumisesta johtuva rangaistus oli ankarampi, armoa oli vähemmän.

Monissa nykyajan peleissä verkostoituminen taas on välttämätöntä: apua on paljon saatavilla, mutta myös saavutusten tuoma kunnia hajakeskittyy.

Karkea johtopäätös: yksi vastaus internet-ajan vihkimystien haasteisiin voisi olla ryhmä vajavaisia pyrkijöitä, joiden vahvat kulmat muodostavat kollektiivisen, postmodernin adeptin.

P.S. Vanhan ja uuden koulun eroista: itselleni nykyajan verkkopelit ovat erittäin stressaavia laajuutensa ja elastisuutensa vuoksi. Sen sijaan mieli rentoutuu vanhojen kunnon tasohyppelypelien parissa, joiden salat ovat jääneet pysyvästi selkärankaan. Näitä pelejä taas jotkut 90-luvun puolella syntyneet tuttuni pitävät naurettavan hankalina ja kuivina.

Heh! Hauska aihe.

Itse elin innokkainta peli-ikääni 10-13 -vuotiaana, ja silloin tietokonepelien maailma oli todellakin hyvin erilainen kuin nykyään. Kuulostaa humoristiselta sanoa näin tällaisessa kontekstissa, mutta tuo maailma ei ollut tehty palkitsemaan helposti, & juuri sen vuoksi se oli vangitseva. Ja sen immersion kautta oppi - mirabile dictu - vaatimaan itseltään työtä oman kehityksensä & kiksiensä eteen.

Don Quijote wrote:...naurettavan hankalina ja kuivina.

Eilen Lucifer-looshin kokouksen jatkoilla tehtiin spontaani kysely siitä, kuinka moni oli saanut askension Nethackissa.