Wyrmfang wrote: haen filosofiasta lähinnä vahvistusta ja selkeämpää ilmaisua sisäisesti koetulle niissä rajoissa missä koen tällaisen älyllisen tislaamisen hyödylliseksi. Perustimme juuri uuden Hermes nimeä kantavan looshin, jonka ideana on tutkia esoteriaa muodolliselta puoleltaan sekä sen yhteyksiä ja eroja filosofiaan. Sekä Böhmeä että Hegeliä tunnen toistaiseksi ainoastaan toisten käden lähteiden kautta, joten voisi hyvinkin tulla kyseeseen lukea porukalla Böhmeä, kiinnostuneita olisi todennäköisesti muitakin. Pidämme siis mm. julkisia lukupiirejä lähinnä englanninkielisellä foorumilla jahka homma saadaan käyntiin.
Kiitos tiedosta ja hienoa kuulla, että Hermes on saanut oman loosin

! Omalta puoleltani osallistuisin erittäin mieluusti pohtimaan kanssanne Böhmeä, kerran lukupiiri on julkinen. Totuus on liian suuri yhden ihmisen suuhun ja kuten Plutarkhoksella oli tapana osuvasti sanoa, siksi meillä on kaksi korvaa ja vain yksi suu. Perinteiden “tislaaminen” on hauska ilmaisu, joskin on tietysti kyseenalaista tuottaako sellainen tislaaminen koskaan sellaista hengen “viiniä”, jota olemme vailla. Sellaisena jatkuvana, periaatteessa loputtomaksi “tislaamiseksi” ymmärretyn filosofian
ensisijaisuus johtaisi toteutuessaan ihmisen melko helposti siihen suuntaan, että “viiniä” etsii toisaalta kuin ajattelusta. Bakkhoksen pidoissa täytyy kuitenkin olla selvin päin, kuten sanonta kuuluu — sinänsä tunteen ja ajatuksen suhde on kiinnostava, että vaikkapa Aristoteleen filosofian että-se-on (
hoti) lähtökohtana lähimpänä
meitä, kuin ajatukslla lähestyttävä miksi-se-on (
dihoti), voidaan ajatella kylmäkiskoisen ajattelun lisäksi vetoavan toisaalta myös alitajuisesti aavistuksena “sisäisesti koetusta“. Longinus kuitenkin kysyisi, onko ajateltu että-se-on lähimpänä
meitä myös
tunteiden tasolla? Tunteemme vetävät meitä yhteen ja toiseen suuntaan, mutta yhtäältä niitä voidaan pitää ihmisen karkeampana osana, kuten eläimellisinä vaistoina, toisaalta korkeampina, sikäli kun esimerkiksi ylevä ilmaisu herättää meissä jatkuvan tunteen jatkumisesti vielä kauemmas. Siinä mielessä perinteen kanssa toimimisella on yhdenlainen ylevä tunnelma, sillä perinne ylittää yksilön sisäisen ajattelun, vaikka “sisäinen“ ymmärrettäisiin peräti Gadamerin mukaisesti perinteen vaikuttamana olemisen järjellisenä muotona. Sellainen suhtautuminen perinteeseen ylläpitää periaatteessa avoimuutta kohdata toisenlainen sisäisyys, vaikka se samalla asettaa ennakkoarvostelmansa “peliin“ käymällä keskustelua.